Heipä hei. 🙂 Näin syyskauden aluksi, vaikka onkin vielä kesäkuukausi meneillään, ajattelin kirjoittaa vähän kesän mietteitä. Kesäkuussa kohtasin vanhoja kuvioita ihmissuhteissa ja päätin antaa niille vähän työstötilaa. Omat kirjoitusprojektini johtivat niin rauhalliseen olon loppujen lopuksi, että halusin jakaa oivalluksia myös sinun kanssasi.
Taustaksi on ehkä hyvä kertoa että olen diagnosoimaton neuromoninaisilla aivoilla varustettu, traumajälkiä hermostossa kantava, valkoinen, melko työkykyisessä superherkässä kehossa oleva cis-sukupuolinen nainen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen koko elämäni tutkiskellut tämän maailman menoa vähän ulkopuolelta. Sisäinen kokemukseni elämästä ja arjesta on ollut hyvin erilainen kuin mistä yleisellä tasolla on juteltu. Tämä yksinäisyys on johtanut monenlaiseen kouluttautumiseen ja jatkuvaan kirjallisuuden tutkimiseen. Niin myös tänä kesänä.
Tässä ajassa, vuonna 2026, puhutaan jo enemmän näistä kokemuksista, jotka ovat olleet arkipäivääni; herkkyydestä, yli sukupolvien kiertävästä traumasta, hermoston yli- ja alivireystiloista, erilaisista identiteeteistä, erilaisista etuoikeuksista, siitä miten aivot toimivat arjen haasteissa, kiintymyssuhdehaasteista ja niin edespäin. Ihanaa että tietoa tulee lisää!
Kesäkuun omat opiskeluni koskivat kiintymyssuhdetraumasta huokuvia voimakkaita tuntemuksia ihmissuhteissa ja niiden kanssa työskentelyä omassa rauhassa.
Oman turvan rakentaminen
Turvallisen suhteen rakentaminen itseeni alkoi tosissaan vuonna 2020. Olin huomannut, että parisuhteessani oli toistuvia kaavoja, jotka tekivät arjesta turhan raskasta. Luin paljon kiintymyssuhteista ja tutustuin somaattisiin, implisiittisiin muistoihin, siihen miten pystyin tulemaan toimeen niiden kanssa itse ja sitten palaamaan kontaktiin. Olen ollut ihan tyytyväinen oppimaani.
Kesäkuussa tänä vuonna huomasin kuitenkin, että uusi taso oli saatavilla. Koin halua olla itseni turvallinen henkilö. Löysin Michele Lee Nieves nimisen valmentajan videoita ja kuunnellessani niitä, kirjoitin yllä olevan listan, sovellettuna omaan elämääni ja omin lisäyksin. Käännän vapaasti sisällön suomeksi alle:
Ole oma turvasi:
Säätele hermostoasi ja kehosi tilaa tietoisesti, jotta sinun ei tarvitsisi säädellä alitajuisella tasolla ympäröivien ihmisten kanssa, jos he eivät ole sinulle turvallisia. (Kanssasäätely on kaunis ja tärkeä asia, silloin kun ympäröivät ihmiset ovat sinulle turvallisia.)
- Vaihda "korjaa itsesi" ajatusmalli hermoston lempeäksi säätelyksi.
- Identiteetin muovailu, rakenna uusi sisäinen ympäristö.
- Opeta kehollesi mitä tarkoittaa olla turvassa ja miltä se tuntuu. Tuon kehosi takaisin turvalliseen tilaan ja pidä siitä huolta. (Irene Lyonin koulutukset ovat loistavia tässä.)
- Rakenna hitaasti, askel askeleelta, kapasiteettia olla kaikkien tunteittesi, sisäisten kokemuksiesi ja aistimustesi kanssa.
- Harjoittele ja kehitä itsemyötätuntoasi. Kohtele itseäsi ystävällisesti ja myötätuntoisesti kun koet haasteita ja vaikeuksia.
- Kehitä kykyäsi olla sisäisen epämukavuutesi kanssa ystävällisesti.
- Ymmärrän, että arvosi ei ole riippuvainen siitä mitä tuotat ja annat. (Lähde: Annie Wright.)
Sinun ei tarvitse hakea täydellistä yhteensopivuutta itsesi ulkopuolelta. Voit vastata omiin kiintymyssuhdetarpeisiisi joltain osin, myös silloin kun muilla ei ole aikaa tai kapasiteettia sinulle.
Ylläolevat kohdat sopivat varsinkin kiintymyssuhdetrauman omatoimiseen hoitamiseen ja vaatii myös usein tukea osaavilta tekijöiltä. Tässä artikkelissa on linkit kolmen (englanninkielisen) osaajan ilmaissisältöihin.
Suremisen tärkeys
Kun luin Annie Wrightin blogeja, ja hänen lähteistään löytyneitä kirjoja, huomasin surun nousevan. Ehkä ensimmäisen kerran näin selkeästi lapsuudenperheeni dilemmat ja sen vaillejäämisen, mitä olin kokenut tunnetasolla, sekä ne neurologiset jäljet, mitä kehittyviin aivoihini oli jäänyt. Suru tuntui parantavalta, siihen mahtui ylisukupolven kulkevat traumat ja ymmärrys myös vanhempiani kohtaan.
Ymmärsin, että tämän surun selkeä näkeminen, ei tehnyt surusta suurempaa, tai jumittanut minua. Se oli vain totta. Kenneth Doka tutki vuonna 1989 sellaista surua, jota ei todeta virallisesti (disenfranchised grief) ja joka saattaa jäädä huomaamatta, koska sille ei ole yhteiskunnallisia rituaaleja eikä tilaa keskusteluissa. Hän puhui siitä miten menetys tuplaantuu, koska ensin se tapahtuu ja sen jälkeen menetys ja sen seuraukset pitää piilottaa, jotta arki jatkuisi vakaana.
Päätin antaa suruni olla ja annoin itselleni tilaa tuntea. Tein pienen jokailtaisen sururituaalin, jota jatkoin niin kauan kun se tuntui tärkeältä. Surin rohkeaa pientä tyttöä, jonka piti vain selvitä hengissä ja pärjätä. Itkin jälkiä, jotka vaillejääminen jätti, ja niiden seurauksia jotka elävät vielä elämässäni ylensyönnin ja kauniiden asioiden himon, luomisen pelon muodossa. Sanoin sisäiselle pienelleni: Täällä ei tarvitse teesekennellä, eikä maskata. Se mikä on totta, on totta, kunnes se liikkuu ja muuttuu.
Näitä suruja on lupa surra, meillä jokaisella. Suru huuhtelee, liikuttaa ja tekee tilaa uudelle, sitten kun on sen aika. Surua voi jakaa vaikka omaan päiväkirjaan, hyvän ystävän kanssa tai oman sururituaalin kautta.
Voi olla myös hyvä muistaa, että jos olet kasvanut perheessä, jossa ihmiset ovat olleet tunnetasolla yhteensulautuneita (enmeshment), jo sureminen saattaa nostaa esiin myös toksista häpeää. Tämä johtuu siitä että suremisen salliminen on itsessään tilan ottamista sille että olisit tarvinnut ja ansainnut enemmän kun sait. Häpeä saattaa piilottaa surematta jääneen surun entisestään.
Jos haluat, voit kokeilla sanoa itsellesi: Suruni on totta minulle. Kenenkään muun ei tarvitse ymmärtää sitä. En suostu häpäisemään itseäni tämän asian äärellä. Minä saan surra, koska surettaa.
Mitä epäselviä suruja sinun elämässäsi on, sellaisia jotka ovat koskettaneet sinua syvältä? Mitä sinä olisit tarvinnut surun kohdatessa? Voisitko sinä antaa surusi näkyä jonkun rituaalin, kirjoittamisen tai jonkun sinulle merkityksellisen tavan kautta?
Sisäinen turva
Ensimmäinen askel sisäiseen turvaan voi olla esimerkiksi se, että saat tilaa tuntea sen, miltä oikeasti tuntuu. Se, että kohtaat tunteesi, aistimuksesi, muistosi ja kokemuksesi ystävällisesti, alkaa luoda tilaa jossa voit olla sinä.
Tätä voi harjoitella monin tavoin. Voit pitää ajatuskirjaa, johon kirjoitat sen avoimimman, haastavimman totuuden, mitä et ehkä sanoisi ääneen. Tai tunteesi, juuri sillä tavalla kun ne hetkessä tunnet. Voit sanoa asiat ääneen, nauhoittaa ne puhelimelle, jolloin kuulet itsesi puhuvan. Tai voit laittaa päälle musiikkia, joka sopii tunnetilaasi ja liikkua sen mukana. Myös mielikuvituksen liike lasketaan. 🙂
Jos haluat tukea yhteyden saamiseen ja toisen myötätuntoisen samaan tilaan, voit lukea lisää valmennuksesta minun kanssani tästä.
Lisää:
Järjestän Katja Vainikaisen kanssa 15-16.8.2026, Espoossa Crealifen ateljeella kurssin, jossa lähdemme tutkimusmatkalle omaan hermostoon, psykoedukaation ja luovan tekemisen kautta. Kurssin aikana saat aikaa tutkia miten juuri sinun vireystilasi toimivat nyt, ja miten voit palata turvaan itsessäsi. Lue lisää: Hermostokurssi.
Lähteet:
Ananda Vale: The Grief They Don't Acknowledge: A Middle Path Workbook for Losses That Go Unrecognized and the Pain No One Seems to Understand