Tämmöinen tuli – arjen taideteos

Luomisen ja luodun salliminen

Kävin tänään aamukävelyllä, valoa ihastelemassa.

image

Kesken joutsenten katselun, taekwondo liikesarjoja harjoitellessa, tajusin mistä haluan sinulle seuraavaksi kirjoittaa.

Työssäni asiakkaani ja minä harjoittelemme ytimestä lähtevän luomisen sallimista – impulssi impulssilta – ja jo luodun jäljen hyväksymistä.

Kun vedän ydintaiteen avoimia ateljeita tai luovuustyöpajoja, opiskelijoiden suurin haaste ei ole niinkään liikkeellelähtö. Impulssi impulssilta on helppo lähteä liikkeelle. Keho kertoo – tuohon viiva, tuohon läiskä, heitä oranssia, vedä taas viivoja.

Mutta kun katselemme syntynyttä teosta, sen kohtaaminen tuo usein haasteita.

Usein, vanhasta tottumuksesta, katselemme kuvaa normatiivisesti. Onko se onnistunut? Onko se huono? Olenko taitava, vai surkea? Mitä kuvan jälki kertoo minusta? Mitä muut ajattelevat? Minkä kouluarvosanan antaisin sille?

Taide- ja luovuusvalmennuksessa harjoittelemme kuvan katsomista aistillisesti, mielikuvituksen kautta kokien. Kysymme itseltämme ja toisiltamme; Minkälaista oli tehdä kuvaa? Tuntuuko se kehossa? Mitä tapahtuu jos menen lähemmäksi, kauemmaksi? Onko kuvassa rytmiä? Entä melodiaa? Maistuuko se joltain? Tuoksuuko jossain?

Kysymykset vievät meitä leikin tilaan, jossa luomuksen voi kokea. Silloin normatiiviset käsitteet sulavat pois, ja on mahdollista olla eri tavalla vuorovaikutuksessa luomuksen kanssa. Koska kuva on meidän ja kuvastaa joiltain osin meidän todellisuuttamme, sitä voi myös tarvittaessa jollain tavalla muokata. Janoiselle kuvalle voi tarjota juotavaa. Yksinäistä kuvaa voi vaikka halata. Tai mahdollisesti jotain ihan muuta.

Kun muutamme kuvaa, meissä itsessämme tapahtuu myös muutos.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Täällä työhuoneella maalatessani, vähän eri näkökulmasta, havainnoin sitä miten värit ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, aivan kuin ihmiset. Kun lisään maalaukseen oranssia, sinisen lämpöaste muuttuu. Jokainen tekemäni muutos muokkaa kokonaisuutta, eikä ”Peruuta-nappia” ole.

Rohkeus maalatessa siivilöityy myös arkeen. Luottamus omiin impulsseihin, intuition viisauteen vahvistuu ja on helpompaa sallia omat ratkaisut myös elämässä.

Elämä taideteoksena

Minä ajattelen, että luomme omaa elämäämme joka hetki. Rakennusmateriaaleinamme on ajatukset, tunteet, valinnat, impulssit, intuitio ja oma tietoisuudenasteemme näistä. Kaikki mitä teemme, vaikuttaa elämämme kokonaisuuteen.

Usein meidän on yhtä vaikea hyväksyä omaa elämäämme, kuin sitä jälkeä mitä paperille syntyy kun piirrämme tai maalaamme. Jos luon, eikö minun pitäisi pystyä kontrolloimaan lopputulosta? Kysyn ainakin minä. Usein.

Varsinkin kun joudun hankaliin tilanteisiin olisi paljon helpompaa yrittää löytää syyllinen, tai syy. Unohtaa hankalat luomisajatukset. Kysyä miksi näin tapahtuu? On kuitenkin vapauttavaa suhtautua elämään kuin maalaukseen. Joskus kaapissa on vain sinapinkeltaista, harmaata ja pinkkiä väriä. Eikä ehkä edes pensseleitä. Silloin aloitan siitä.

Luomisessa ei ole kyse kontrollista, vaan sallimisesta. Aivan kuten hengitys kulkee kehossamme sisään ja ulos, tapahtuu oman elämän luominen automaattisesti, halusinpa sitä tai en. Voin kysyä; Mistä impulsseista olen tietoinen tässä hetkessä? Mitä intuitio sanoo niistä? Mitä keho tarvitsee nyt? Mitä pystyn tekemään?

Aina on mahdollista havainnoida. Miten elämä kulkee, jos teen valintoja ulkoisten ohjeiden perusteella? Miten arki toimii kun kuuntelen impulssejani, sallin niiden päästä tietoiselle tasolle, valitsen niitä intuition saattelemana? Mitä tapahtuu kun taistelen todellisuutta vastaan, miltä se tuntuu? Miltä elämäni maistuu, kuulostaa, tuntuu kehossa?

image

Oman elämän kohtaaminen taiteellisesti

Viime viikolla puhuin ikääntyvän isäni kanssa puhelimessa. Jutellessamme olin tietoinen jännittyneestä olostani. Kerroin työasioista, Crealifen uudesta suunnasta, maalaamisesta ja teistä ihanista asiakkaista, jotka olette ostaneet tauluja viime aikoina. Kerroin vaikka usein olemme eri mieltä asioista rakastan häntä syvästi.

Tajusin odottavani jotain koko ajan. Tunsin miten vatsassani ammotti kaipauksen aukko, koko ajan laajemmin. Muistin olevani elämääni ja vuorovaikutustilanteita luova ihminen ja avasin suuni:

”Isä, oletko sinä joskus ehkä edes pikkuisen ylpeä minusta?” Kysyin tärisevällä äänellä ruotsiksi. Isäni kertoi minulle sujuvasti että näkee taiteen olevan minulle kaikki kaikessa ja on ylpeä pitkäjänteisyydestäni, siitä miten vien työtäni eteenpäin päivä päivältä. Kuuntelin ihmetystä täynnä, kyyneleet valuen, hänen ajatuksiaan. Parikymmentä vuotta olin ajatellut, että ytimeni on isälleni näkymätön, koska hän aikoinaan vastusti raivokkaasti opiskelu- ja uravalintojani.

Tunsin miten odotusten ja vaatimusten koukkurykelmä suli välistämme. Vapaita, olimme molemmat vapaita. Minun elämäni taideteos oli juuri saanut uuden värin.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Kuvittele olevasi taideteosten kohtaamistilaisuudessa. Katso tämänhetkistä elämääsi, kuin se olisi maalaus.

Mitä värejä näet?

Minkälaista on ollut luoda tätä elämänmaalausta?

Tuntuuko se kehossa jossain kohdassa?

Minkälainen äänimaailma siinä on?

Onko maalauksessa suuntaa, liikettä, eri tasoja?

Oletko sinä kuvassa?

Onko jotain mitä elämäsi maalaus tarvitsisi?

Kaipaisi?

Haluaisi?

Voisitko lisätä sen johonkin kohtaan maalausta värein, liikkein, äänin tai sanoin?

Lopuksi kysyisin sinulta: Miten tänään voisit kohdata elämäsi jäljen, itsellesi armollisena? Mistä voisit antaa itsellesi tunnustusta, mistä arvostaa itseäsi?