Päätöksen tekeminen

Kirjoitan tätä rakkaani uinuessa tuossa vieressäni.Tämä blogikirjoitus on muhinut sisälläni eilisestä lähtien ja nyt on vain ihan pakko laittaa se tähän näkyviin.

Aloitan muistosta.

Oli räkäinen marraskuun ilta. Asuin Kontulassa ihkauuden poikaystäväni kanssa. Voisipa sanoa että ensimmäistä kertaa elämässäni harjoittelin tosissani rakkautta. Vetelin vihaisin askelin asvaltilla, lätisevässä rankkasateessa, matkalla ystäväni Tytin luokse kylään. Olimme juuri tapelleet railakkaasti poikaystäväni kanssa, koska olin spontaanisti, hetken mielijohteesta, hionut vessanovemme hiekkapaperilla ja maalannut sen pinkiksi.

Tämä ei häirinnyt kumppaniani, mutta jokapuolelle levinneet maalinhituset sen sijaan koettelivat hänen hermojaan. Kasvot märkinä sateesta olin jo leppynyt hänelle vähän ylämäkeä tarpoessani. Yhtäkkiä tunsin sisälläni voimakkaan tiedon: Tämä on minun mieheni. Hänen kanssaan voin olla oma itseni. Hän suuttuu oikeista asioista.

Siinä hetkessä, sillä sisäisellä tiedolla tein päätöksen. Tämän miehen kanssa olisin. Samalla muut miehet, muut mahdolliset valinnat muuttuivat selkeän toisarvoisiksi, käyttämättömiksi potentiaaleiksi. Lupaus ja valinta siirsi kaiken voiman rakkautemme käyttöön.

Olen palannut elämässäni monta kertaa tämän päätöksen äärelle ja valinnut aina saman uudelleen.

Miksi tämä tuli mieleen?

Olen jonkun aikaa halunnut laajentaa liiketoimintaani. Pyrin aina katsomaan elämääni kokonaisuutena ja katsomaan, voinko siirtää jostain jo nyt hyvin toimivasta ilmiöstä oppeja elämäni kehityskohteina oleviin osioihin. Tapani mukaan olen myös opiskellut asiaa käymällä koulutuksissa, palkkaamalla valmentajia ja lähestymällä tätä puzzlea monesta eri näkökulmasta. Olen kokeillut monia eri asioita, mutta jossain vaiheessa on aina mennyt käsijarru päälle ja tieni on vienyt takaisin sisäiseen työhön, itselleni oikeaa suuntaa hakemaan.

Aiemmin keväällä minulle jo tuttu ja hyväksi havaittu valmentaja kertoi että suuntautuu erityisherkkien bisnesvalmennukseen ja tarjosi minulle kartoituskertaa ilmaiseksi. Kartoituskerta oli onnistunut ja johti tyhjän tilan avaamiseen omaan yritykseeni. Valmennustarjoukseen en kuitenkaan tarttunut vaan pyysin lisäaikaa. Eilen valmentaja laittoi tarkan aikarajan ja pyysi selkeää kyllä tai ei vastausta.

Se pysäytti minut kuin seinään.

Tunnistin sisälläni vellovan eipäs-juupas eestaas liikkeen. Ehkäpä voisin, ehkäpä en. Tule lähelle. Mene pois.

Se vaan ei koskenut valmennusta.

Nolo totuus

Herkullisin kohta missä tahansa vuorovaikutuksessa on mielestäni se, kun joku uskaltaa katsoa itseään silmästä silmään. Se voi myös olla äärimmäisen kiusallista, varsinkin jos kieltäminen on jatkunut kauan. Kaikki muut usein näkevät tilanteen selkeästi, mutta itse on sille sokea. Sitä ei ikäänkuin ole vielä olemassa.

Se mistä olen ollut tietoinen on:

Elämäni yksi suurista rakkauksista on taide.

Värin levittäminen kankaalle, pastelliliidun rahina ja murustuminen hiekkaista pohjaa vasten. Intensiivinen värien tuijottaminen musiikin soidessa ja salamannopea impulssien siirtäminen viivaan. Kuvien näkeminen edessäni, tunteminen vatsassani, virtaaminen käsivärsien läpi, tykyttäminen oikealla puolella ohimoitani. Suuren pellavakankaan edessä tanssiminen, taiteen virran liike sisälläni, ympärilläni, minun ja kankaan välissä. Kaikki tämä tuottaa minussa hurmion kokemuksia. Tunnen olevani todellisuuteni keskiössä. Juuri oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.

Siinä missä minä ja maailma kohtaavat syntyy taidetta. Ihan luonnollisesti, vaivattomasti ja paljon.

Rakkaani heräsi vieressäni vähäksi aikaa ja kysyi:

”Mitä kirjoitat?”

”Taiteesta, siitä etten halua enää laittaa sitä elämäni tuhkimoksi. En halua enää olla tässä kohdassa. Riittää jo.”

Kun valmentajani pyysi päätöstäni ja puhui sen tärkeydestä, tajusin että olen jäänyt odottamaan jotain ulkoista hyväksyntää, tapahtumaa tai impulssia. Toisella kädellä olen tehnyt taidetta ja toisella olen väheksynyt taiteentekoa, pitänyt sitä hyödyttömyyden huippuna ja haihatteluna. Olen antanut sisäiselle kriittiselle äänelleni siimaa ja tilaa, käyttänyt päiväkausia venkoiluun ja työhuoneeni välttelyyn.

Klassisesti olen ajatellut että jos vain löydän oikean valmentajan, kurssin tai mentorin, lähtee kaikki kyllä eteenpäin.

En ole tehnyt tietoista valintaa tehdä taidetta. Olen jättänyt vastuun muistoille vanhemmista, jotka halusivat muuta. Tai opettajille, jotka eivät ymmärtäneet. Keksinyt tekosyitä. Ja jollain lailla tietenkin myös suojannut ydintäni, antanut sille kasvutilaa ja rauhaa vahvistua. Sisäinen taiteilijani on ollut hankalassa paikassa, joko se, joka on kaikkein tärkein tai sitten ihan arvoton.

Vaikka mikään ei ole mennyt pieleen nyt on aika tehdä päätös. Kyllä tai ei.

Tiedätkö miksi?

Koska kun rakkaudelleen avautuu, antautuu, valitsee juuri sen, alkaa tapahtua ihmeitä. Luottamus laajentaa yhteistä maaperää. Aukaisee uusia ovia. Kehitys, kasvu, rakkauden syveneminen alkaa. Ja jos tämä suhde rakkaaseen DI:hini antaa mitään osviittaa, edessä on suurenmoinen seikkailu.

Annan sisäisen taiteilijani tulla kotiin. Sallin sen liittyä joukoon muiden aspektejeni kanssa; valmentajan, yrittäjän, suomenruotsalaisen, maailmankansalaisen, kouluttajan, äidin, seikkailijaystävän, empaatin ja kaikkien muiden kanssa. Ei ylitse muiden tai kaiken ulkopuolella, vaan yhdessä siinä kokonaisuudessa, jota minuksi kutsun.

Tajuan että olen elämässäni tällä hetkellä juuri siinä missä haluan olla. Mikään valmennus, koulutus, lisäoppi tai tavoite ei anna nyt tähän kohtaan lisäarvoa. Ainoa, mitä minun tarvitsee uskaltaa, on laskeutua maalauspäivinä ateljeeheni ja katsoa mitä tänään tapahtuu.

Tässä olen. Taiteilija, joka ei yritä olla meloni. Tai omenapuu. Sanon kyllä taiteelle, sen tekemiselle, tälle omalle tavalleni rakastaa maailmaa.

Ja mitä liiketoiminnan laajentamiseen tulee, eiköhän sekin ala pikkuhiljaa selkiytyä.