Marraskuun valo ja sohjon kautta pelkoa voittamaan

Maalasin tämän taulun sinä syksynä kun aloitimme esikoiseni kanssa Taekwondon harjoittelun. Sen vuoden marraskuu on muistoissani erityisen lokainen ja pimeä. Autojen punaiset takavalot kiehtoivat minua. Pidin siitä, miten ne loistivat pimeässä illassa, miltä ne tuntuivat solar plexuksen kohdalla kun katselin niitä. Halusin tutkia sinnikkyyttä maalauksessani. Sitä mitä tarvitaan, jotta saa projektin etenemään kylmän ja märän keskellä. Maalausprosessiin liittyi saumattomasti kävelyt koulun harkkoihin ja kävelyt takaisin, kehon väsy matkalla sinne ja uusi energia takaisintullessa autonvalojen punaisessa kajossa.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, sunnuntaina, minä, esikoinen ja kuopus menemme vyökokeisiin. Se on mielessäni. Paljon. Jokaisen vyön kohdalla vaatimukset lisääntyvät. Lähestyvä koe tekee myös tietoiseksi, miten paljon tarinani itsestäni ja kehostani on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana.

Kun aloitimme Taekwondon, kaikki tarinani kömpelyydestä, hitaudesta ja epäsporttisuudesta nousivat esiin. Melkein nelikymppinen kamppailulajien aloittelija. Ryhmämme harjoitteli ala-asteen jumppasalissa ja muut vanhemmat katselivat oppimistamme. Nämä todistajat lisäsivät osaamattomuuden tunnettani.

Kaikkein vaikein este harjoittelun aikana ei kuitenkaan ollut koordinaation tai lihaskunnon puute, eikä epävarmuus. Suurimmaksi esteeksi nousi kiltin tytön kasvatukseni. Kun yritin totella käskyä potkia ohjaajan harjoitustyynyä, kaaduin taaksepäin. Lyöminen tuntui vaaralliselta, väärältä. Kun opettaja näytti esimerkkilyöntiä muulle ryhmälle, katsoin vaan nyrkin lähestymistä, väistäminen ei tullut edes mieleeni.

Tuntui että ajatukseni ja uskomukseni olivat konkreettisesti vartaloni tiellä. Kun päästin välillä irti kontrollista, kehoni liikkui paljon keveämmin. Olin niin kaukana mukavuusalueestani, että tunsin välillä olevani uudella planeetalla. Pelkoni ja epämukavuuteni, hetkittäinen nöyryytys eivät yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tärkeitä, jotta olisin jättänyt harjoitteluni kesken. Aloin nauttia potkuista ja lyönneistä, tekniikoiden oppimisesta, rentoutuvista hartioistani.

En vieläkään koe olevani kovin hyvä Taekwondossa, vaikka rakastan tätä lajia. Huomaan myös, että tarinani siitä miten pelkään mennä harjoituksiin alkavat olla vähän nukkavieruja – ne eivät enää vastaa tämän hetken todellisuutta. Olen huomannut ettei minun tarvitse olla loistava Taekwondon harjoittaja. Riittää kun teen parhaani ja yksi osa minun tavastani tehdä parhaani on uskaltaa pelosta huolimatta. Minulle tuottaa iloa kun kehoni vihdoin tajuaa korrektin lantion liikkeen ja kuulen potkun äänestä, että räjähtävä voima on vihdoin löytynyt. Haluan toistaa treeninjälkeisen olon, kun kehoni puolikkaat hyrisevät harmoniassa, niin monta kertaa kun mahdollista. Uhraan ylpeyteni treenien alttarilla kerran viikossa.

Kirjoitan tämän leveällä myötätunnon haravalla, koska tiedän miten vaikeaa on tuntea koko se epämukavien tunteiden kirjo, mikä joskus on tarpeen, jotta voit viedä unelmasi taas askeleen eteenpäin.

Se kuitenkin ihan oikeasti riittää, se yksi askel kerrallaan. Sinä uskallat, sinä teet sen.

Et anna pelkosi estää sinua.

Ja se on paljon.

2 vastausta artikkeliin ”Marraskuun valo ja sohjon kautta pelkoa voittamaan

Kommentointi on suljettu.