Tänään halusin kirjoittaa sinulle omistautuneesta työstä tai vuorovaikutussuhteesta, joka kasvaa askel askeleelta, taso kerrallaan. Ehkä sinulla on elämässäsi jotain, jota työstät, tai jonka ääreen palaat kerta toisensa jälkeen?

Tämä maalaus ”Hyvää lääkettä” on minulle sellainen työ. Aloitin sen maalaamisen kesällä 2014. Se on osa Itsemyötätunnon iho maalaussarjaa, jossa tutkin hetkiä tai ihmissuhteita, jossa itsemyötätunto on olennaista. Tutkimusmatka etenee niin että luon tekstuurin ja värin tasoja, jotka rakentavat ihon joka on läpinäkyvä, raapiva, pehmeä, kiiltävä – aina riippuen hetkestä ja siinä syntyvästä itsemyötätunnon kokemuksesta. Siitä että riittää kun teemme parhaamme.

Kuvan maalauksessa kokoan tasoja suhteessani äitiin. Meidän välillämme on tapahtunut monta muutosta. Osa niistä on normaaleja roolivaihteluita, jotka tapahtuvat äidin ja tyttären välillä. Osa tasoista kuvaavat hänen kamppailuaan itsenäisyyden, riippuvuuden ja masennuksen kanssa, sekä minun taisteluani rajojen, tuomitsevuuden, anteeksiannon ja rakkauden kanssa.

Suhteeni äitiini on muokannut elämääni, samoin kun elämä perheessä, jossa on riippuvuutta. Usein se on ollut myrkkyä. Ajoittain, se on myös hyvää lääkettä, eli myrkkyä josta ajan mittaan tulee lääkitsevää.

Suufilaisuuden kautta olen löytänyt anteeksiannon muodon, joka toimii minulle, jonka ymmärrän kokemuksen tasolla. Al-Ghaffar on äänne, joka kuvaa tätä anteeksiannon muotoa. Minun tämänhetkinen ymmärrykseni on, että tämä on anteeksiantoa, joka toistuu kerta toisensa jälkeen ja yltää syvimpään ytimeeni. Ei ole väliä, miten monta kertaa anteeksiantoa tarvitaan, se toistuu loputtomiin, aaltoilee lävitseni. Tässä on armoa. Minä ja äitini voimme kohdata.

Toipuvana perfektionistinä nojaan tähän anteeksiantoon päivittäin riittämättömyyden tunteeni johdattelevana. Sydämeni ovi avautuu ja kutsun sinne anteeksiannon. Sydämeni pehmenee ja voin taas olla äiti, puhua lempeästi lapselle, joka on hukannut puhelimensa toisen kerran saman päivän aikana, antaa itselleni anteeksi siivousrajoitteeni ja nähdä virheeni pehmeyden keskellä. Anteeksianto on kuin valkoinen kerros taulussa, pehmeä kerros, joka katkaisee terän kalsealta ääneltä, kaataa hunajaa ärsytyksen halkeamiin ja muistuttaa minua rakkaudesta joka on aina mahdollinen. On lohdullista antaa itseni nojata anteeksiannon aaltoon. Ei satuttavan käytöksen oikeuttajana, vaan luottaen omiin rajoihini ja siihen että riittää kun teemme parhaamme. Se ”paras” vaihtelee päivittäin ja riippuen elämäntilanteesta.