Aihearkisto: Elämäntaide

Marraskuun valo ja sohjon kautta pelkoa voittamaan

Maalasin tämän taulun sinä syksynä kun aloitimme esikoiseni kanssa Taekwondon harjoittelun. Sen vuoden marraskuu on muistoissani erityisen lokainen ja pimeä. Autojen punaiset takavalot kiehtoivat minua. Pidin siitä, miten ne loistivat pimeässä illassa, miltä ne tuntuivat solar plexuksen kohdalla kun katselin niitä. Halusin tutkia sinnikkyyttä maalauksessani. Sitä mitä tarvitaan, jotta saa projektin etenemään kylmän ja märän keskellä. Maalausprosessiin liittyi saumattomasti kävelyt koulun harkkoihin ja kävelyt takaisin, kehon väsy matkalla sinne ja uusi energia takaisintullessa autonvalojen punaisessa kajossa.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, sunnuntaina, minä, esikoinen ja kuopus menemme vyökokeisiin. Se on mielessäni. Paljon. Jokaisen vyön kohdalla vaatimukset lisääntyvät. Lähestyvä koe tekee myös tietoiseksi, miten paljon tarinani itsestäni ja kehostani on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana.

Kun aloitimme Taekwondon, kaikki tarinani kömpelyydestä, hitaudesta ja epäsporttisuudesta nousivat esiin. Melkein nelikymppinen kamppailulajien aloittelija. Ryhmämme harjoitteli ala-asteen jumppasalissa ja muut vanhemmat katselivat oppimistamme. Nämä todistajat lisäsivät osaamattomuuden tunnettani.

Kaikkein vaikein este harjoittelun aikana ei kuitenkaan ollut koordinaation tai lihaskunnon puute, eikä epävarmuus. Suurimmaksi esteeksi nousi kiltin tytön kasvatukseni. Kun yritin totella käskyä potkia ohjaajan harjoitustyynyä, kaaduin taaksepäin. Lyöminen tuntui vaaralliselta, väärältä. Kun opettaja näytti esimerkkilyöntiä muulle ryhmälle, katsoin vaan nyrkin lähestymistä, väistäminen ei tullut edes mieleeni.

Tuntui että ajatukseni ja uskomukseni olivat konkreettisesti vartaloni tiellä. Kun päästin välillä irti kontrollista, kehoni liikkui paljon keveämmin. Olin niin kaukana mukavuusalueestani, että tunsin välillä olevani uudella planeetalla. Pelkoni ja epämukavuuteni, hetkittäinen nöyryytys eivät yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tärkeitä, jotta olisin jättänyt harjoitteluni kesken. Aloin nauttia potkuista ja lyönneistä, tekniikoiden oppimisesta, rentoutuvista hartioistani.

En vieläkään koe olevani kovin hyvä Taekwondossa, vaikka rakastan tätä lajia. Huomaan myös, että tarinani siitä miten pelkään mennä harjoituksiin alkavat olla vähän nukkavieruja – ne eivät enää vastaa tämän hetken todellisuutta. Olen huomannut ettei minun tarvitse olla loistava Taekwondon harjoittaja. Riittää kun teen parhaani ja yksi osa minun tavastani tehdä parhaani on uskaltaa pelosta huolimatta. Minulle tuottaa iloa kun kehoni vihdoin tajuaa korrektin lantion liikkeen ja kuulen potkun äänestä, että räjähtävä voima on vihdoin löytynyt. Haluan toistaa treeninjälkeisen olon, kun kehoni puolikkaat hyrisevät harmoniassa, niin monta kertaa kun mahdollista. Uhraan ylpeyteni treenien alttarilla kerran viikossa.

Kirjoitan tämän leveällä myötätunnon haravalla, koska tiedän miten vaikeaa on tuntea koko se epämukavien tunteiden kirjo, mikä joskus on tarpeen, jotta voit viedä unelmasi taas askeleen eteenpäin.

Se kuitenkin ihan oikeasti riittää, se yksi askel kerrallaan. Sinä uskallat, sinä teet sen.

Et anna pelkosi estää sinua.

Ja se on paljon.

Oikotie ytimeen: Tarkista tämän hetken vaihtoehtojen kerroin

Mikä voisi avata sinulle lisää päätilaa, tässä hetkessä?

Omassa luovuuden kotilabrassa olemme viime aikoina jutelleet teekupposen jos toisenkin ääressä kertoimesta. Mikä kerroin on punttikselle menossa, tiskikoneen täyttämisessä, laskujen maksamisessa tai sähköposteihin vastaamisessa juuri nyt? Mikä kerroin on yhden ja viiden välillä, kun yksi on vähäenergistä, junnaavaa, itseä pakottavaa motivaation ja elämänvirran tasoa. Viitonen vuorostaan kuvastaa helposti tapahtuvaa, iloa tuottavaa, elämänenergialla ladattua valintaa.

Hauska yksityiskohta kerroinajattelussa on että se on ikäänkuin oikotie omaan ytimeen. Juuri tässä hetkessä voi olla, että tiskikoneen täyttämisessä on isompi kerroin kuin esimerkiksi herkuttelussa tai rakastelussa, ihan vain siksi, että se sopii tämän hetken virtaan paremmin.

Meillä on joka hetki lukemattomia mahdollisuuksia iloon.

Meillä on joka hetki lukemattomia mahdollisuuksia iloon.

Voit kokeilla itse. Ajattele kolmea asiaa, joita voisit nyt tehdä. Ne ovat ehkä to do listallasi tai ehkä haluat tehdä niitä muuten vain. Mikä kerroin yhdestä viiteen on kussakin toiminnassa? Miten huomaat kertoimen? Tuleeko se sinulle numerona, kehon tuntemuksena, tunteena tai vaikkapa kuvana mieleen? Missä tällä hetkellä mahdollisessa toiminnassa on sinulle paras kerroin juuri nyt?

Kahden kouluikäisen vanhempana mieheni DI ja minä pohdimme paljon antoisaa arkea. Miten saada energia virtaamaan elinvoimaisesti läpi arjen sairasteluiden, siivousten, perheen menojen muistamisten ja töiden kannalta, sekä vielä parisuhteen hyvinvoinninkin kannalta kaiken muun keskellä? Mitä keinoja meillä on suunnata huomiotamme, jotta kokisimme olevamme elossa joka päivä?

Missä värissä on tänään eniten kerrointa?

Muutaman minuutin käyttäminen kertoimien tarkistamiseen ja jakamiseen on viime aikoina selkeyttänyt sekä omia että yhteisiä valintoja. Usein toisen kerroinpohdinnat häkellyttävät erilaisuudellaan, enkä myöskään itse tiedä omien valintojen kerrointa, ennenkuin esitän kysymyksen itselleni.

Kiireisessä arjessa humpsahdamme usein automaattimoodiin. Teemme samoja asioita kuin ennenkin ja reagoimme totutulla tavalla. Yksikin tämän hetken tietoisuutta lisäävä lempeä kysymys voi sallia innostavan energiatulvan ja elämänilon loiskahduksen.

Mikä kerroin sinulla on tässä hetkessä? Olisiko jotain, joka voisi lisätä sitä?

 

Ytimen kutsu

0X2RUH25V2Yi4ZhdwQR77fgyrhasVUepWt-Zc4bHHj8Elokuun ihmeitä

Seppo Tanhua kirjoitti uutiskirjeessään tänään: ”Elämän viisaus ei koskaan toteuta muiden varaan laskettuja odotuksia. Sen sijaan se palkitsee oman pyyteettömän ja mielekkyyteen perustuvan tekemisen sitäkin ruhtinaallisemmin.” Tämä kolahti nyt aivan täysin.

Elokuun aikana olen saanut jakaa taidettani laajemmin kuin ikinä ennen, kulttuuritalo Grandissa Porvoossa, näyttelyssäni DreamMaker, Heartbreaker. Olen saanut vastaanottaa itselleni merkityksellistä palautetta; maalaukset ovat heränneet henkiin näyttelykävijöille, ovat aukaisseet sisäisiä ovia, ovat inspiroineet heitä tekemään omaa taidettaan, ovat välittäneet heille uusia mahdollisuuksia. Tämä on minulle taiteilijana tärkeää, koska silloin taide, jota luon sisäisen kutsun ajamana, tekee työtään myös maailmassa, minusta erillisenä ilmiönä. Koen osallistuvani omalla pienellä tavallani rakentavasti tämän maailman ihmisten sisäiseen todellisuuteen. Taiteeni kautta tarjoan mahdollisuuden uusiin ratkaisuihin, oivalluksiin, talismaaneja muutokseen.

Omalla työhuoneellani olen pohjustanut suurempia kehyksiä kuin ikinä ennen, ne roikkuvat ateljeeni seinillä ja kutsuvat luomaan, suurina ytimen oviaukkoina uusiin sisäisiin ulottuvuuksiin.

Näkyväksi tulemisen hinta

Olin kauan piilossa. Taistelin kutsumustani vastaan, tukahdutin intohimoni kunnes se räjähti esiin ja sitten tukahdutin sitä lisää. Pelkäsin seurauksia siitä, että näyn kokonaisena, aitona omana itsenäni maailmassa. Kammoksuin näyttää haavoittuvuuttani, sisälläni jyllääviä tunteita ja sitä luomisvoimaa, mikä minusta uhkuu.

Tämän näyttelyn myötä olen kohdannut tätä pelkoa. Vastaani on kaiken rakentavan ohella tullut vähemmän rakentavaa kritiikkiä, konfrontaatiota ja kateutta. Kysellään onko tämä nyt oikeaa työtä, voiko tällä elää, pitääkö itsestään huudella koko ajan, kuka oikein kuvittelen olevani? Onko taiteella ja sen tekemisellä mitään arvoa?

Olisi houkuttelevaa mennä piiloon, vähätellä taiteen voimaa, suostua taas pieneksi ja araksi. Kun omat sisäiset pahimmat pelot, epäilykset ja epävarmuudet heitetään hyökkäävästi silmille, ne haastavat katsomaan sisälle. Olenko nyt aivan varma? Onko tämä aitoa, vai vaan jotain pinnallista hypetystä?

Taiteen arvo

Miksi ihmiset katsovat taidetta, saatikka sitten ostavat sitä?

Minä ajattelen, että taide ilmaisee syvintä tietoamme, sielulta sielulle. Sillä on voima muuttaa ihmisten tunteita ja avata sisäisiä ovia. Kun katsoja pysähtyy taideteoksen eteen, hänen ja teoksen väliin syntyy parhaimmillaan vuorovaikutusta, oma suhde, jossa liikkuu kokonaisvaltaista tietoa – tunnetasolla, ajatuksen tasolla, energiatasolla, joka kehollisesti. Taide tuo ihmisiä takaisin ytimeensä ja voi luoda hänelle turvapaikan, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Tämän kaiken saa näyttelyssä ihan ilmaiseksi.

Ostettu taidetyö voi olla talismaani, paikka mielikuvituksessa, joka edesauttaa jotain sielusta kumpuavaa suuntaa, jota asiakas kaipaa ja haluaa luoda omaan elämäänsä. Tämä on vain yksi syy ostaa taidetta, on myös monia monia muita.

Ytimen kutsun noudattaminen

Joskus elämässä tulee sellainen aika, ettei ole enää mitään konkreettista varmuutta. Elämä näyttäytyy aidosti, juuri niin epävarmana ja suurena hyppynä tuntemattomaan kuin se todellisuudessa onkin meille kaikille. Kaikki keinotekoiset turva-aidat häviävät ja jäljelle jää vain tämä hetki. Silloin ainoa todellinen turva kumpuaa sisältä, ytimestä.

Pelon ääni ei häviä, ei myöskään sen liike sisälläni. Epäilykseni istuvat edelleen Idols-raadissaan, kommentoimassa tekemisiäni. Mutta olen niistä huolimatta toimintakykyinen, kannan ne taiteeseeni tietäen että jaan nämä monen muun kanssa. Taiteen transformoiva voima leikkii emootioillani, avaa lukkoja, muokkaa sisäistä tilaa, antaa muotoa muodottomalle, muuttaa järjestyksiä, antaa melodian ympärillä hyöriville energioille.

Minä en tiedä mitä huomenna tapahtuu. Tiedän ainoastaan, että tänään voin valita olevani elossa. Tänään vastaan ytimeni kutsuun uskaltaa luoda, uskaltaa laittaa painoni oman luomukseni varaan, uskallan kokeilla mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tuletko mukaan seikkailuun? Mitä sinä tekisit nyt, jos kaikki olisi mahdollista?

Tänään perjantaina näyttely on auki vielä klo 17 asti ja huomenna lauantaina olen itse paikalla klo 11-16. Tule moikkaamaan minua Porvooseen ja unelmoimaan mihin seuraavaksi ryhdyt.

Rupesiko Norma soimaan?

crea_studio

Tänään, asiakkaan maalatessa täällä Crealifen ateljeella, kuulin hänen sanovan: ”Nyt Norma soi.” Se oli niin makea lause, että sain inspiksen kirjoittaa normatiivisesta ajattelusta luovassa prosessissa.

Kun tehdään ydintaidetta, ajatuksena on, että jokainen impulssi, intuition johdattelemana, tuo taiteentekijän sisäistä viisautta näkyväksi. Niin kauan kun pysymme leikkitilassa, rennossa ja hengittävässä kehossa, luominen etenee helpon tuntuisesti, hetki kerrallaan.

Heti kun normatiivinen ajattelu astuu kuvioon ja alamme analysoida tekemäämme, syntyy meidän ja taideteoksen välille arvioiva katse. Onnistuiko? Epäonnistuiko? Samalla väliin syöksähtävät emootiot (turhauma, pelko, epäilys) ja mahdolliset muistikuvat ulkoisten auktoriteettien sanoista. Luominen hidastuu, vaikeutuu, muuttuu väkinäiseksi. Tunne siitä, että syntyvä teos on oma, väistyy takavasemmalle.

Mikä avuksi?

Leikin tila asuu kehossamme. Kaikki tunteet, ne sietämättömätkin, mahtuvat luomiseen kunhan ne pysyvät liikkeessä. Kun Norma soi niin että korvat vinkuvat, voi ravistella itseään kauttaaltaan, puhua sisällä luikertevia ajatuksia ja emootioita ääneen, voi hakea aistimuksia: Miltä kehossa nyt tuntuu?

Tärkeää on antaa leikkitilaan pääsemiselle vähän aikaa. Astua taaksepäin luomisesta. Ottaa vaikka kuppi teetä. Istua, hengittää. Ehkäpä kirjoittaa sana jos toinenkin. Hyväksyä kaikki.

Läsnäolon voima ilmaisussa

Valmennustyössäni saan olla läsnä, hiljaisena kanssakulkijana luovan ihmisen rinnalla. Kun ihmisen ydin pulppuilee ja ilmaisu lähtee liikkeelle, siinä vieressä ollessa tunnen pyhyyden läsnäolon. Vapaassa, arvostavassa ja virtaavassa luomisessa on jotain syvän inhimillistä, kaunista. Joskus voi auttaa kun saa ilmaisulleen tueksi valmiin tilan, materiaalit ja oman porukan, jossa ei tarvitse olla muuta kuin mitä on.

Mitä enemmän maalaan ja mahdollistan maalaamista, sitä enemmän luotan sanoihin: Taiteeseen mahtuu kaikki. Impulssi kerrallaan ydin tulee näkyväksi siitä näkökulmasta kuin tällä hetkellä on olennaista.

Tätä harjoittelemme myös kesäkurssillani Helsingissä, akryylimaalauksen keinoin. Jos olet kaivannut maalausta omalla tavallasi, sisältäpäin ulos, hyväksyvässä ja valoisassa ilmapiirissä, voit lukea lisää tästä linkistä tai ilmottautua kurssille tästä linkistä.

Tervetuloa harjoittelemaan läsnäoloa värien ja ilmaisun keinoin. <3

Tämmöinen tuli – arjen taideteos

Luomisen ja luodun salliminen

Kävin tänään aamukävelyllä, valoa ihastelemassa.

image

Kesken joutsenten katselun, taekwondo liikesarjoja harjoitellessa, tajusin mistä haluan sinulle seuraavaksi kirjoittaa.

Työssäni asiakkaani ja minä harjoittelemme ytimestä lähtevän luomisen sallimista – impulssi impulssilta – ja jo luodun jäljen hyväksymistä.

Kun vedän ydintaiteen avoimia ateljeita tai luovuustyöpajoja, opiskelijoiden suurin haaste ei ole niinkään liikkeellelähtö. Impulssi impulssilta on helppo lähteä liikkeelle. Keho kertoo – tuohon viiva, tuohon läiskä, heitä oranssia, vedä taas viivoja.

Mutta kun katselemme syntynyttä teosta, sen kohtaaminen tuo usein haasteita.

Usein, vanhasta tottumuksesta, katselemme kuvaa normatiivisesti. Onko se onnistunut? Onko se huono? Olenko taitava, vai surkea? Mitä kuvan jälki kertoo minusta? Mitä muut ajattelevat? Minkä kouluarvosanan antaisin sille?

Taide- ja luovuusvalmennuksessa harjoittelemme kuvan katsomista aistillisesti, mielikuvituksen kautta kokien. Kysymme itseltämme ja toisiltamme; Minkälaista oli tehdä kuvaa? Tuntuuko se kehossa? Mitä tapahtuu jos menen lähemmäksi, kauemmaksi? Onko kuvassa rytmiä? Entä melodiaa? Maistuuko se joltain? Tuoksuuko jossain?

Kysymykset vievät meitä leikin tilaan, jossa luomuksen voi kokea. Silloin normatiiviset käsitteet sulavat pois, ja on mahdollista olla eri tavalla vuorovaikutuksessa luomuksen kanssa. Koska kuva on meidän ja kuvastaa joiltain osin meidän todellisuuttamme, sitä voi myös tarvittaessa jollain tavalla muokata. Janoiselle kuvalle voi tarjota juotavaa. Yksinäistä kuvaa voi vaikka halata. Tai mahdollisesti jotain ihan muuta.

Kun muutamme kuvaa, meissä itsessämme tapahtuu myös muutos.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Täällä työhuoneella maalatessani, vähän eri näkökulmasta, havainnoin sitä miten värit ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, aivan kuin ihmiset. Kun lisään maalaukseen oranssia, sinisen lämpöaste muuttuu. Jokainen tekemäni muutos muokkaa kokonaisuutta, eikä ”Peruuta-nappia” ole.

Rohkeus maalatessa siivilöityy myös arkeen. Luottamus omiin impulsseihin, intuition viisauteen vahvistuu ja on helpompaa sallia omat ratkaisut myös elämässä.

Elämä taideteoksena

Minä ajattelen, että luomme omaa elämäämme joka hetki. Rakennusmateriaaleinamme on ajatukset, tunteet, valinnat, impulssit, intuitio ja oma tietoisuudenasteemme näistä. Kaikki mitä teemme, vaikuttaa elämämme kokonaisuuteen.

Usein meidän on yhtä vaikea hyväksyä omaa elämäämme, kuin sitä jälkeä mitä paperille syntyy kun piirrämme tai maalaamme. Jos luon, eikö minun pitäisi pystyä kontrolloimaan lopputulosta? Kysyn ainakin minä. Usein.

Varsinkin kun joudun hankaliin tilanteisiin olisi paljon helpompaa yrittää löytää syyllinen, tai syy. Unohtaa hankalat luomisajatukset. Kysyä miksi näin tapahtuu? On kuitenkin vapauttavaa suhtautua elämään kuin maalaukseen. Joskus kaapissa on vain sinapinkeltaista, harmaata ja pinkkiä väriä. Eikä ehkä edes pensseleitä. Silloin aloitan siitä.

Luomisessa ei ole kyse kontrollista, vaan sallimisesta. Aivan kuten hengitys kulkee kehossamme sisään ja ulos, tapahtuu oman elämän luominen automaattisesti, halusinpa sitä tai en. Voin kysyä; Mistä impulsseista olen tietoinen tässä hetkessä? Mitä intuitio sanoo niistä? Mitä keho tarvitsee nyt? Mitä pystyn tekemään?

Aina on mahdollista havainnoida. Miten elämä kulkee, jos teen valintoja ulkoisten ohjeiden perusteella? Miten arki toimii kun kuuntelen impulssejani, sallin niiden päästä tietoiselle tasolle, valitsen niitä intuition saattelemana? Mitä tapahtuu kun taistelen todellisuutta vastaan, miltä se tuntuu? Miltä elämäni maistuu, kuulostaa, tuntuu kehossa?

image

Oman elämän kohtaaminen taiteellisesti

Viime viikolla puhuin ikääntyvän isäni kanssa puhelimessa. Jutellessamme olin tietoinen jännittyneestä olostani. Kerroin työasioista, Crealifen uudesta suunnasta, maalaamisesta ja teistä ihanista asiakkaista, jotka olette ostaneet tauluja viime aikoina. Kerroin vaikka usein olemme eri mieltä asioista rakastan häntä syvästi.

Tajusin odottavani jotain koko ajan. Tunsin miten vatsassani ammotti kaipauksen aukko, koko ajan laajemmin. Muistin olevani elämääni ja vuorovaikutustilanteita luova ihminen ja avasin suuni:

”Isä, oletko sinä joskus ehkä edes pikkuisen ylpeä minusta?” Kysyin tärisevällä äänellä ruotsiksi. Isäni kertoi minulle sujuvasti että näkee taiteen olevan minulle kaikki kaikessa ja on ylpeä pitkäjänteisyydestäni, siitä miten vien työtäni eteenpäin päivä päivältä. Kuuntelin ihmetystä täynnä, kyyneleet valuen, hänen ajatuksiaan. Parikymmentä vuotta olin ajatellut, että ytimeni on isälleni näkymätön, koska hän aikoinaan vastusti raivokkaasti opiskelu- ja uravalintojani.

Tunsin miten odotusten ja vaatimusten koukkurykelmä suli välistämme. Vapaita, olimme molemmat vapaita. Minun elämäni taideteos oli juuri saanut uuden värin.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Kuvittele olevasi taideteosten kohtaamistilaisuudessa. Katso tämänhetkistä elämääsi, kuin se olisi maalaus.

Mitä värejä näet?

Minkälaista on ollut luoda tätä elämänmaalausta?

Tuntuuko se kehossa jossain kohdassa?

Minkälainen äänimaailma siinä on?

Onko maalauksessa suuntaa, liikettä, eri tasoja?

Oletko sinä kuvassa?

Onko jotain mitä elämäsi maalaus tarvitsisi?

Kaipaisi?

Haluaisi?

Voisitko lisätä sen johonkin kohtaan maalausta värein, liikkein, äänin tai sanoin?

Lopuksi kysyisin sinulta: Miten tänään voisit kohdata elämäsi jäljen, itsellesi armollisena? Mistä voisit antaa itsellesi tunnustusta, mistä arvostaa itseäsi?