Luo minut, luo minut jo!

Tyhjä maalauspohja odottaa ateljeella ensimmäistä impulssia.

Tyhjä maalauspohja odottaa ateljeella ensimmäistä impulssia.

Tyhjä kangas

Tämä kuva. Uskon että kaikki tunnistavat tunteen kun on tyhjän paperin, kankaan, juuri perustetun yrityksen tai tyhjän jääkaapin äärellä ja pitäisi nyhjäistä jotain tyhjästä. Sisällä painaa tarve luoda tai kotona murisee jo perheen vatsat, tai oma. Jotain pitäisi keksiä. Tyhjä kangas on vähän kuin peili, josta heijastuu kaikki sen hetkiset fiilikset. Helpot ja vaikeat. Osaanko? Osaanko enää? Olenko ikinä osannutkaan? Ja mitä muut sitten ajattelevat.

Mukana voi olla myös vastustus, joka kuiskailee korvaan, miten hyödyttömiä unelmamme ovat, miten hyödyttömiä itse olemme. Itse-epäilysten rinnalla kulkevat pelot. Mitä tulee näkyviin jos laitan kynän paperille tai pensselin kankaalle? Tykkääkö kukaan siitä mitä teen? Nauretaanko minulle? Eivät ihan keveitä tunnelmia.

Nämä ovat tuttuja tunnelmia minulle, monellakin tapaa.

Toissapäivänä pato murtui ja rynnin happea haukkoen työhuoneelleni. Viimeisen kahdeksan viikon aikana olen ollut kiinni opiskelussa ja asiakastöissä. Oma maalausaika on ollut kortilla. Ja niinkuin usein käy, jostain syystä, kynnys heittäytyä maalaamaan sitä omaa, itsestä kumpuavaa, kasvaa kasvamistaan. Toissapäivänä oli kuitenkin aika. Ei ollut aikaa rakentaa maalauskangasta, ei aikaa odottaa pohjustuksen kuivumista. Revin puoliraivokkaasti muovin valmiista maalauskankaasta, laitoin pohjan lattialle. Hiekkaa, mediumia, vettä, naphtol red light akryyliväriä. Värit kukkivat kankaalla kuin äkillinen haava.

Tämä murtuva pato on tuttu kokemus monelle ja liittyy usein siihen itselle tärkeimpään ja herkimpään luovaan toimintaan. Usein kiireet, järkisyyt ja itsekritiikki pitävät meidät poissa luomisen ääreltä, oli itse toiminta mitä tahansa. Tyhjä sivu, valkoinen maalauskangas, odottava joogamatto, toisen ihmisen etäinen katse… Heittäytyminen luovuuteen on pelottavaa. Se vaatii antautumista itselle, tälle hetkelle, uuden syntymisen lupaukselle; riskille.

Mitä se sitten on, ateljeella luominen?

Järjestämieni maalauspäivien aikana nämä teemat nousevat usein esiin.

Kysytään:

”Voinko tulla maalaamaan, jos en osaa piirtää?”

”Olen kyllä aina halunnut kokeilla, mutta mitä minä sitten tekisin.”

”Mutta mitä se sitten on? Onko se taidetta, vai vaan kuva, vai mitä sitten?”

Taiteilijan avoin ateljee on sillä tavalla armollinen paikka, että täällä on kaikki välineet valmiina ja luomiseen kannustava ympäristö. Siistien laminaattilattioiden sijaan, betonialustan väriroiskeet kertovat satojen maalausten synnystä, siitä että täällä on lupa sotkea, täällä on lupa kokeilla. Jos maalaus välillä hankaloi tai ujostuttaa, voi istahtaa tyynylle lukemaan kirjaa ja vilkuilla maalausta sivusilmällä.

Minulle maalaaminen on sitä, että ilmaisee impulssejaan kankaalle ja paperille värein, viivoin, roiskahduksin tai jollain ihan muulla tavalla. Se on hetkessä elämistä ja ilmaisemista. Jossain vaiheessa kankaalle syntyvä kokoelma värejä myös alkaa jutella takaisin ja ehkäpä heittelee impulsseja takaisin, inspiroiden maalarin mielikuvitusta. Kun tätä tekee itselle mukavassa ympäristössä, syntyy luontainen halu oppia lisää, avata tekniikoita, miettiä asettelua. Tai sitten ei.

Halu maalata riittää.

Usein ateljeellani käyvät maalarit kertovat miten paljon iloa he kokevat maalaamisen aikana, miten keveältä elämä tuntuu ja miten merkityksellistä on olla vain, värien kanssa.

Miksi ryhtyminen on niin vaikeaa?

Kirjailija Steven Pressfield kirjoittaa paljon vastustuksesta. Hänen mielestään vastustus on persoonaton, passivoiva luonnonvoima, joka asuu meissä kaikissa. Mitä tärkeämpi unelma meillä on, sitä suurempi on pelko, itse-epäily ja vastustus. Tämän esteen läpi pääsee aloittamalla siitä missä on juuri nyt. Silloin kun maalausvälini kasvavat liian suureksi, tai kun on rahahuolia tai paha olla, tämä tapa ajatella vastustusta auttaa minua eteenpäin, ateljeen ovelle ja kankaan eteen. Tätä kirjoittaessani, nojaan aina välillä pikkuisen taaksepäin, että saan tyhjän kankaan silmieni eteen. Etsin valkoisesta aavasta ensimmäistä impulssia, pientä kuiskausta, kutsua toimintaan, kirjoittamisen vähän väljentäessä aloittamisen painetta.

Minä ajattelen että vastustus on tavallaan lahja. Kun se äityy tarpeeksi tukalaksi, on melkein sisäinen pakko ryhtyä tekemään. Ilman vastustuksen epämiellyttävää läsnäoloa, ainakin minulla jäisi kaikkein tärkeimmät asiat joskus tekemättä. Vastustus viestittää: Näin paljon elämänenergiaa sinulla on, nyt menoksi!

Mikä sinun kaipuusi on? Mikä auttaisi sinua ryhtymään toimeen?

Jos sinä kaipaat maalausta, kutsun sinut ateljeelleni Merihakaan maalaamaan. 95 eurolla pääset hyvään seuraan, inspiroivaan ympäristöön ja saat maalaustarvikkeet käyttöösi, 60×80 cm maalauspohjaa myöten. Katso lisätietoja ja päivämäärät tästä, päivitän lisää päiviä syksyn mittaan:

Syksyn 2016 maalauspäivät Merihaan ateljeella

Ateljeelle voi myös tulla opiskelemaan pohjustusta, halutessaan. :)

Ateljeelle voi myös tulla opiskelemaan pohjustusta, halutessaan. 🙂