Hyvää lääkettä

Tänään halusin kirjoittaa sinulle omistautuneesta työstä tai vuorovaikutussuhteesta, joka kasvaa askel askeleelta, taso kerrallaan. Ehkä sinulla on elämässäsi jotain, jota työstät, tai jonka ääreen palaat kerta toisensa jälkeen?

Tämä maalaus ”Hyvää lääkettä” on minulle sellainen työ. Aloitin sen maalaamisen kesällä 2014. Se on osa Itsemyötätunnon iho maalaussarjaa, jossa tutkin hetkiä tai ihmissuhteita, jossa itsemyötätunto on olennaista. Tutkimusmatka etenee niin että luon tekstuurin ja värin tasoja, jotka rakentavat ihon joka on läpinäkyvä, raapiva, pehmeä, kiiltävä – aina riippuen hetkestä ja siinä syntyvästä itsemyötätunnon kokemuksesta. Siitä että riittää kun teemme parhaamme.

Kuvan maalauksessa kokoan tasoja suhteessani äitiin. Meidän välillämme on tapahtunut monta muutosta. Osa niistä on normaaleja roolivaihteluita, jotka tapahtuvat äidin ja tyttären välillä. Osa tasoista kuvaavat hänen kamppailuaan itsenäisyyden, riippuvuuden ja masennuksen kanssa, sekä minun taisteluani rajojen, tuomitsevuuden, anteeksiannon ja rakkauden kanssa.

Suhteeni äitiini on muokannut elämääni, samoin kun elämä perheessä, jossa on riippuvuutta. Usein se on ollut myrkkyä. Ajoittain, se on myös hyvää lääkettä, eli myrkkyä josta ajan mittaan tulee lääkitsevää.

Suufilaisuuden kautta olen löytänyt anteeksiannon muodon, joka toimii minulle, jonka ymmärrän kokemuksen tasolla. Al-Ghaffar on äänne, joka kuvaa tätä anteeksiannon muotoa. Minun tämänhetkinen ymmärrykseni on, että tämä on anteeksiantoa, joka toistuu kerta toisensa jälkeen ja yltää syvimpään ytimeeni. Ei ole väliä, miten monta kertaa anteeksiantoa tarvitaan, se toistuu loputtomiin, aaltoilee lävitseni. Tässä on armoa. Minä ja äitini voimme kohdata.

Toipuvana perfektionistinä nojaan tähän anteeksiantoon päivittäin riittämättömyyden tunteeni johdattelevana. Sydämeni ovi avautuu ja kutsun sinne anteeksiannon. Sydämeni pehmenee ja voin taas olla äiti, puhua lempeästi lapselle, joka on hukannut puhelimensa toisen kerran saman päivän aikana, antaa itselleni anteeksi siivousrajoitteeni ja nähdä virheeni pehmeyden keskellä. Anteeksianto on kuin valkoinen kerros taulussa, pehmeä kerros, joka katkaisee terän kalsealta ääneltä, kaataa hunajaa ärsytyksen halkeamiin ja muistuttaa minua rakkaudesta joka on aina mahdollinen. On lohdullista antaa itseni nojata anteeksiannon aaltoon. Ei satuttavan käytöksen oikeuttajana, vaan luottaen omiin rajoihini ja siihen että riittää kun teemme parhaamme. Se ”paras” vaihtelee päivittäin ja riippuen elämäntilanteesta.

 

 

Marraskuun valo ja sohjon kautta pelkoa voittamaan

Maalasin tämän taulun sinä syksynä kun aloitimme esikoiseni kanssa Taekwondon harjoittelun. Sen vuoden marraskuu on muistoissani erityisen lokainen ja pimeä. Autojen punaiset takavalot kiehtoivat minua. Pidin siitä, miten ne loistivat pimeässä illassa, miltä ne tuntuivat solar plexuksen kohdalla kun katselin niitä. Halusin tutkia sinnikkyyttä maalauksessani. Sitä mitä tarvitaan, jotta saa projektin etenemään kylmän ja märän keskellä. Maalausprosessiin liittyi saumattomasti kävelyt koulun harkkoihin ja kävelyt takaisin, kehon väsy matkalla sinne ja uusi energia takaisintullessa autonvalojen punaisessa kajossa.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, sunnuntaina, minä, esikoinen ja kuopus menemme vyökokeisiin. Se on mielessäni. Paljon. Jokaisen vyön kohdalla vaatimukset lisääntyvät. Lähestyvä koe tekee myös tietoiseksi, miten paljon tarinani itsestäni ja kehostani on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana.

Kun aloitimme Taekwondon, kaikki tarinani kömpelyydestä, hitaudesta ja epäsporttisuudesta nousivat esiin. Melkein nelikymppinen kamppailulajien aloittelija. Ryhmämme harjoitteli ala-asteen jumppasalissa ja muut vanhemmat katselivat oppimistamme. Nämä todistajat lisäsivät osaamattomuuden tunnettani.

Kaikkein vaikein este harjoittelun aikana ei kuitenkaan ollut koordinaation tai lihaskunnon puute, eikä epävarmuus. Suurimmaksi esteeksi nousi kiltin tytön kasvatukseni. Kun yritin totella käskyä potkia ohjaajan harjoitustyynyä, kaaduin taaksepäin. Lyöminen tuntui vaaralliselta, väärältä. Kun opettaja näytti esimerkkilyöntiä muulle ryhmälle, katsoin vaan nyrkin lähestymistä, väistäminen ei tullut edes mieleeni.

Tuntui että ajatukseni ja uskomukseni olivat konkreettisesti vartaloni tiellä. Kun päästin välillä irti kontrollista, kehoni liikkui paljon keveämmin. Olin niin kaukana mukavuusalueestani, että tunsin välillä olevani uudella planeetalla. Pelkoni ja epämukavuuteni, hetkittäinen nöyryytys eivät yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tärkeitä, jotta olisin jättänyt harjoitteluni kesken. Aloin nauttia potkuista ja lyönneistä, tekniikoiden oppimisesta, rentoutuvista hartioistani.

En vieläkään koe olevani kovin hyvä Taekwondossa, vaikka rakastan tätä lajia. Huomaan myös, että tarinani siitä miten pelkään mennä harjoituksiin alkavat olla vähän nukkavieruja – ne eivät enää vastaa tämän hetken todellisuutta. Olen huomannut ettei minun tarvitse olla loistava Taekwondon harjoittaja. Riittää kun teen parhaani ja yksi osa minun tavastani tehdä parhaani on uskaltaa pelosta huolimatta. Minulle tuottaa iloa kun kehoni vihdoin tajuaa korrektin lantion liikkeen ja kuulen potkun äänestä, että räjähtävä voima on vihdoin löytynyt. Haluan toistaa treeninjälkeisen olon, kun kehoni puolikkaat hyrisevät harmoniassa, niin monta kertaa kun mahdollista. Uhraan ylpeyteni treenien alttarilla kerran viikossa.

Kirjoitan tämän leveällä myötätunnon haravalla, koska tiedän miten vaikeaa on tuntea koko se epämukavien tunteiden kirjo, mikä joskus on tarpeen, jotta voit viedä unelmasi taas askeleen eteenpäin.

Se kuitenkin ihan oikeasti riittää, se yksi askel kerrallaan. Sinä uskallat, sinä teet sen.

Et anna pelkosi estää sinua.

Ja se on paljon.

Toivoa niihin hetkiin kun tuntuu että kävelet pimeässä metsässä

Voit tilata kortteja, printtejä ja kehystettyjä printtejä:

Klikkaamalla tätä linkkiä.

Tällä videolla esittelen maalauksen ”Salaisuuksien huone”

Silloin kun koet käveleväsi syvällä pimeässä metsässä, kokemasi turhauma auttaa sinua hakemaan tukea, joka auttaa sinua eteenpäin. Sydän tietää mitä tarvitset, vaikka mielen tasolla voi olla vaikea saada kiinni mistään.

Maalauksen löydät tältä sivulta, se on numero 5, sivun alalaidassa.

Tervetuloa ateljeelle maalaamaan:

11.5.2017 klo 10-17

18.5.2017 klo 10-17

25.5. klo 10-17

28.5. klo 10-17

1.6. klo 10-17

Ilmottaudu tai kysy lisää: marie@crealife.fi

Sadonkorjuun aika

Tänään olen vähän huonokuntoinen. Halusin kuitenkin toivottaa sinulle hienoa torstaita ja toivoa, että saat nauttia työsi ja uskaltamisesi hedelmistä. <3 Siitä kertoo myös tämä maalaus.

Toteutunut unelma on aina keskeneräinen ja epäihanteellinen

Heavy Metal Hamster, sekatekniikka/mixed media, 61×50 cm, 2015.

Kun unelma toteutuu, todellinen työ alkaa. Mitä unelman elämiseen oikeasti liittyy? Miltä se tuntuu, näyttää, maistuu, tuoksuu – omissa nahoissa elellen? Miksei kukaan kertonut minulle? on kysymys, joka tulee eteen varmaan jokaiselle monta kertaa, unelman laadusta riippumatta.

Aloitetaan alusta; Unelma

Kun unelmista puhutaan, mieleeni tulee aina ensin rakkaus. Kaksitoistavuotiaana, juuri ennen ylä-asteen alkua löysin Östersundomin ruotsinkielisen ala-asteen kullankarvaisesta kirjastosta sattumalta kirjan nimeltä ”Silta yli ikuisuuden”. Sinikantisen kirjan oli kirjoittanut eräs Richard Bach, joka etsi sielunkumppaniaan ja löysi hänet. Rahisevien sivujen kääntäminen, taianomaisten sanojen lukeminen herätti minussa villiä toivoa ja viiltävän kaipuun. Voisiko maailmassa olla ihmisiä, jotka myös pohdiskelivat sielua, onnea, uudelleensyntymää, keijuja ja taikaa? Ihmisiä, joille ei tarvitsisi selittää? Jotka vain ymmärtäisivät? Lupasin itselleni pyhästi, että löytäisin sielunkumppanini, jos suinkin mahdollista.

Seitsemän vuotta myöhemmin unelma toteutuu

Sinä syksynä, jolloin täytin yhdeksäntoista vuotta, se kuitenkin tapahtui. Motoristi kutsui minut ajelulle taivaansinisellä moottoripyörällään ja tajusin, että olin rakastunut partasuiseen ystävääni, jonka olin tuntenut jo kauan. Seurasi pitkiä yöllisiä puheluita, jotka olivat niin hykerryttäviä, etten halunnut lopettaa. Heräsin monesti ihanasta unesta näppäinpuhelimen luuriin, joka painoi epämukavan lommon poskeen ja josta kuului häkellyttävästi pehmeällä äänellä ”Mariiiiiii, Mariiiii, nukahditko jo?”

Mutta rakkaus oli muutakin.

Hyytävää pelkoa; Että satuttaisin toista; Ettei suhteemme onnistuisi. Repiviä riitoja, kun hoipertelimme lapsuudenperheen kommunikaatiotiheikköjen lävitse lähemmäs toisiamme. Nessuja ja vessapaperia kului, kun itkimme vuoronperään. Arjen jakamista. Sitä että hernekeittoillallisen jälkeen toinen nukkui pienessä yksiössä minun kanssani. Aamunaama. Vatsatauti.

Illuusioiden purku

Minusta tuntui että jokaikinen rakkauselokuvista opittu illuusio teilattiin yksi kerrallaan. Toinen ei pitänytkään pitkistä romanttisista kävelyistä, inhosi kahviloita, ei jaksanut istua elokuvissa. Kynttiläillallisilla alkoi haukottaa ja halusin vaan kotiin, kainaloon. Enkä sitäpaitsi olisi jaksanut kuulla enää yhdenkään elektronisen laitteen toimintaperiaatteita. Ja sisäisestä tunnemykkyrästä oli mahdoton päästä ulos. Kun kerran loukkaannuin jostain, lojuin tiukasti käppyrässä, vaikka järjen tasolla jo tiesin, ettei tämä mies yrittänyt satuttaa minua tahallaan.

Kolmenkymmenen neliön Leikkikujan yksiöstä tuli taistelutanner, jossa rakkaus taisteli pelkoa vastaan. Uudestaan ja uudestaan. Uupumukseen asti. Rakkaus ei ollutkaan polttavaa laavaa, Romeon ja Julian hekumoivaa intohimoa. Rakkaus oli sinitaivas ja minun oli avauduttava, suostuttava päästämään irti omista puolustusrakenteistani. Opittava sanoittamaan tarpeeni ja tunteeni. Oli opittava luottamaan. Ilman takeita onnistumisesta.

Unelmani vaati minua luottamaan itseeni ja rakkaimpaani. Hyväksymään molemmat sellaisina kuin he olivat, samaten kuin itseni. Nykyään uskon, että toteutuneet unelmat ovat aina jollain tavalla keskeneräisiä ja outoja omalla tavallaan. Ne ovat meidän unelmiamme, koska niissä on taianomainen sekoitus hyviä puolia ja niitä huonoja puolia, joiden kanssa me parhaiten voimme elää.

Me tarvitsemme hiekanjyviä unelmiemme hampaissa, vaikeita kohtia. Ne auttavat meitä kääntymään takaisin yhteyteen Maailmankaikkeuden kanssa, takaisin sydämiimme, kääntymään toisiamme kohti.

Unelmien liittyvien illuusioiden puhkeaminen on kivuliasta homma. Yksi tapa ilmaista ja tutkia näitä kokemuksia on maalaaminen. Jos tunnet, että lempeä kannustus olisi juuri mitä tarvitset, tule maalaamaan jonain torstaina ateljeelleni Merihakaan. Voit tiedustella paikkoja marie@crealife.fi osoitteesta sähköpostilla. Jos tämä taulu puhuttelee sinua se on saatavilla täältä. On myös mahdollista tilata kortteja, julisteita tai kehystettyjä printtejä täältä.

Taideteoksen ostaminen voi olla herkkä projekti projekti. Taulu tulee omaan kotiin tai työhuoneelle ja on tärkeää, että taideteos kohtaa sinut sydämen tasolla. Jos kaipaat taidetta elämääsi ja tunnet vetoa tekotyyliini voit myös sopia ajan ateljeelleni ja tulla katsomaan tauluja, tai voimme kohdata Skypen kautta. Kohtaamisen ytimenä on tutkia, minkälainen taide palvelisi sinua parhaiten juuri nyt. Tapaaminen ei velvoita mihinkään ja on jo itsessään inspiroiva ja unelmia eteenpäinvievä keskustelu. Varaa aikasi sähköpostitse marie@crealife.fi .

Kierros ateljeella, videosarja alkaa

 

Seuraavat, videolla mainitut, avoimet ateljeepäivät ovat:

13.4.2017 klo 10-17

20.4.2017 klo 10-17

2.5.2017 klo 10-17

18.5.2017 klo 10-17

Tiedätkö, kun alkaa maalatuttaa, haluaa upottaa pensselin maaliin ja vaan antaa mennä? Mutta pitäisi ostaa tarvikkeet, tai laittaa ne esille, tai siivota olohuone, tai lähteä omalle ateljeelle jossa ei ole muita… Ja asia jääkin sille tielleen.

Maalaamispäivä on aikaa itsellesi, työkyvyn ylläpitämistä ja työhyvinvoinnin lisäämistä tai sitten ihan vain omaa aikaa luovuuden kuplassa. Mukaan lähtiessäsi saat oman taulusi.

Tule sellaisena kuin olet. 🙂

Ateljeen hinta on 95 euroa, sis alv, per päivä. Se sisältää käyttämäsi materiaalit ja taulupohjan, aina 60x90cm asti. Käytettävissä on laadukkaat akryylivärit, akvarellit, kaikenlaisia liituja ja kyniä, sekä kaikkea muuta, mitä ateljeelta löytyy.

Kysele lisää vaikka sähköpostitse: marie@crealife.fi

Unelmani on toteutunut, miksi välttelen sitä?

Ateljeen ovi, akryyli kankaalle, 61×50 cm, 2015.

Jotain ihan uutta

Aloitan uuden blogisarjan ja toiveeni on, että se antaa sinulle polttoainetta omiin luoviin unelmiisi; siihen että ilmaiset kaikkea mitä olet.

Näissä blogeissa esiintyy nyt ensiksi töitä sarjasta Dreammaker, Heartbreaker – eli siitä miten unelmamme niin usein ovat ihan erilaisia sisältä koettuna, verrattuna siihen miltä ne näyttivät kun vielä vain unelmoimme niistä. Jos inspiroidut jostain maalauksesta, jokaisessa blogissa on myös tietoa siitä miten voit ostaa maalauksen tai vedoksen siitä. Nämä blogit ilmestyvät joka toinen torstai.

Unelma on toteutunut, tästä se helppo elämä alkaa, eikö vaan?

Luova unelma voi välillä olla niin raskas. Voi olla melkein pelottavampaa saada tilaisuus toteuttaa se, kuin odottamisen ja kaipaamisen jatkuminen, pienten murusten toteuttaminen siellä täällä. Epäilykset nousevat, pelot sihisevät ja suhisevat korvissa…

”Onko tämä todella sitä mitä haluan?”

”Mitä jos annan kaikkeni ja epäonnistun?”

”Mitä jos minulla ei ole lahjoja?”

”Mitä jos ei kukaan välitä siitä mitä teen?”

Maalasin ylläolevan taulun vuonna 2015. Olin menettämässä viivani. Tuntui että muoto ei enää pystynyt pitämään sisällään värejä, jotka taiteeni halusi tehdä näkyväksi. Jouduin hyppäämään yhä abstraktimpaan ja abstraktimpaan ilmaisuun. Tämä tuntui siltä kuin olisin hypännyt jääkylmään veteen, korkealta, silmät sidottuina. Olin saanut hetkeksi vapautuksen ainaisista rahahuolista ja vuokrannut kellariateljeen. Se oli suljettu tila. Likainen. Ei päivänvaloa. Minun.

Unelmapesän rakentamista

Viikkokausia raahasin maalauksiani eri nurkista kellaritilaani. Töitäni oli hyllyillä, sänkyjen alla, kaapeissa, vaatteiden takana, isäni luona, mieheni työhuoneella. Ensi kertaa kun kaikki luovat orponi olivat koolla, itkin. Olin käyttänyt niin paljon aikaa, piilotellut arjeltani, maalannut melkein salaa.

Näistä vahvoista tunteista huolimatta löysin itseni istumassa kotonani, neljätoista kerrosta ateljeetani korkeammalla, tv-n ääressä. Söin jäätelöä ja katsoin kaikki tv-sarjat läpi mitkä löysin. Päiväkaupalla. Olin taas piilossa. Tällä kertaa taiteen tekemiseltä. Hävetti. En ymmärtänyt itseäni. Kaikki tämä taistelu unelman puolesta ja nyt, nyt olisi ollut mahdollista maalata, luoda, saada jotain aikaiseksi. Enkä saanut itseäni liikkeelle.

DI, rakas mieheni, väsyi viimein haamun lailla hiipivään hiljaista höyryä uhkuvaan vaimoonsa ja talutti minut taaperonaskelin hissiin ja taas ateljeen ovelle. Kuulin miten hän odotti oven ulkopuolella, sen loksahdusta kuunnellen, ennenkuin lähti. Ensimmäisten nälkäisten, epävarmojen, villisilmäisten viikkojen aikana hän toi minulle usein perunamuusia chilin kanssa, jotta ei olisi ollut mitään syytä keskeyttää tekemistä.

Ajan tuoma perspektiivi

Melkein kolme vuotta myöhemmin, nyt kun maalaaminen on jo työtä, nämä ajat tuntuvat pieneltä kompastuskiveltä – ei enää ylitsepääsemättömältä vuorelta. On hyvä muistaa, ettei ainoastaan unelmien toteuttaminen vaadi tukea. Joskus melkeinpä enemmän lempeyttä, itsensä hoivaamista ja sinnikkyytää tarvitsee unelmien eläminen-. Unelman eläminen pitäisi kaikkien odotusten mukaan olla onnellista aikaa.

Mutta kun unelmista tulee arkea, kaikki muuttuu. Alkaa unelman tutkiminen sisältä, entisestä luopuminen, illuusioiden rikkominen. Siinä kohdin tarvitaan ihan eri taitoja, uusia lihaksia. Siitä lisää parin viikon kuluttua.


Minulla on niin paljon myötätuntoa sitä täyspäivätyötä aloittelevaa taiteilijaa kohtaan, joka olin. Ja jos tunnet tämän tarinan sydämessäsi, tunnen myötätuntoa myös sinua kohtaan. Me kaikki tarvitsemme välillä lempeän tönäisyn. Jos tunnet, että lempeä kannustus olisi juuri mitä tarvitset, tule maalaamaan jonain torstaina ateljeelleni Merihakaan. Voit tiedustella paikkoja marie@crealife.fi osoitteesta sähköpostilla. Jos tämä taulu puhuttelee sinua se on saatavilla täältä. On myös mahdollista tilata kortteja, julisteita tai kehystettyjä printtejä täältä.

Taideteoksen ostaminen on intiimi projekti. Taulu tulee omaan kotiin tai työhuoneelle ja on tärkeää, että taideteos kohtaa sinut sydämen tasolla. Jos kaipaat taidetta elämääsi ja tunnet vetoa tekotyyliini voit myös sopia ajan ateljeelleni ja tulla katsomaan tauluja, tai voimme kohdata Skypen kautta. Kohtaamisen ytimenä on tutkia, minkälainen taide palvelisi sinua parhaiten juuri nyt. Tapaaminen ei velvoita mihinkään ja on jo itsessään inspiroiva ja unelmia eteenpäinvievä keskustelu. Varaa aikasi sähköpostitse marie@crealife.fi .