Luo minut, luo minut jo!

Tyhjä maalauspohja odottaa ateljeella ensimmäistä impulssia.

Tyhjä maalauspohja odottaa ateljeella ensimmäistä impulssia.

Tyhjä kangas

Tämä kuva. Uskon että kaikki tunnistavat tunteen kun on tyhjän paperin, kankaan, juuri perustetun yrityksen tai tyhjän jääkaapin äärellä ja pitäisi nyhjäistä jotain tyhjästä. Sisällä painaa tarve luoda tai kotona murisee jo perheen vatsat, tai oma. Jotain pitäisi keksiä. Tyhjä kangas on vähän kuin peili, josta heijastuu kaikki sen hetkiset fiilikset. Helpot ja vaikeat. Osaanko? Osaanko enää? Olenko ikinä osannutkaan? Ja mitä muut sitten ajattelevat.

Mukana voi olla myös vastustus, joka kuiskailee korvaan, miten hyödyttömiä unelmamme ovat, miten hyödyttömiä itse olemme. Itse-epäilysten rinnalla kulkevat pelot. Mitä tulee näkyviin jos laitan kynän paperille tai pensselin kankaalle? Tykkääkö kukaan siitä mitä teen? Nauretaanko minulle? Eivät ihan keveitä tunnelmia.

Nämä ovat tuttuja tunnelmia minulle, monellakin tapaa.

Toissapäivänä pato murtui ja rynnin happea haukkoen työhuoneelleni. Viimeisen kahdeksan viikon aikana olen ollut kiinni opiskelussa ja asiakastöissä. Oma maalausaika on ollut kortilla. Ja niinkuin usein käy, jostain syystä, kynnys heittäytyä maalaamaan sitä omaa, itsestä kumpuavaa, kasvaa kasvamistaan. Toissapäivänä oli kuitenkin aika. Ei ollut aikaa rakentaa maalauskangasta, ei aikaa odottaa pohjustuksen kuivumista. Revin puoliraivokkaasti muovin valmiista maalauskankaasta, laitoin pohjan lattialle. Hiekkaa, mediumia, vettä, naphtol red light akryyliväriä. Värit kukkivat kankaalla kuin äkillinen haava.

Tämä murtuva pato on tuttu kokemus monelle ja liittyy usein siihen itselle tärkeimpään ja herkimpään luovaan toimintaan. Usein kiireet, järkisyyt ja itsekritiikki pitävät meidät poissa luomisen ääreltä, oli itse toiminta mitä tahansa. Tyhjä sivu, valkoinen maalauskangas, odottava joogamatto, toisen ihmisen etäinen katse… Heittäytyminen luovuuteen on pelottavaa. Se vaatii antautumista itselle, tälle hetkelle, uuden syntymisen lupaukselle; riskille.

Mitä se sitten on, ateljeella luominen?

Järjestämieni maalauspäivien aikana nämä teemat nousevat usein esiin.

Kysytään:

”Voinko tulla maalaamaan, jos en osaa piirtää?”

”Olen kyllä aina halunnut kokeilla, mutta mitä minä sitten tekisin.”

”Mutta mitä se sitten on? Onko se taidetta, vai vaan kuva, vai mitä sitten?”

Taiteilijan avoin ateljee on sillä tavalla armollinen paikka, että täällä on kaikki välineet valmiina ja luomiseen kannustava ympäristö. Siistien laminaattilattioiden sijaan, betonialustan väriroiskeet kertovat satojen maalausten synnystä, siitä että täällä on lupa sotkea, täällä on lupa kokeilla. Jos maalaus välillä hankaloi tai ujostuttaa, voi istahtaa tyynylle lukemaan kirjaa ja vilkuilla maalausta sivusilmällä.

Minulle maalaaminen on sitä, että ilmaisee impulssejaan kankaalle ja paperille värein, viivoin, roiskahduksin tai jollain ihan muulla tavalla. Se on hetkessä elämistä ja ilmaisemista. Jossain vaiheessa kankaalle syntyvä kokoelma värejä myös alkaa jutella takaisin ja ehkäpä heittelee impulsseja takaisin, inspiroiden maalarin mielikuvitusta. Kun tätä tekee itselle mukavassa ympäristössä, syntyy luontainen halu oppia lisää, avata tekniikoita, miettiä asettelua. Tai sitten ei.

Halu maalata riittää.

Usein ateljeellani käyvät maalarit kertovat miten paljon iloa he kokevat maalaamisen aikana, miten keveältä elämä tuntuu ja miten merkityksellistä on olla vain, värien kanssa.

Miksi ryhtyminen on niin vaikeaa?

Kirjailija Steven Pressfield kirjoittaa paljon vastustuksesta. Hänen mielestään vastustus on persoonaton, passivoiva luonnonvoima, joka asuu meissä kaikissa. Mitä tärkeämpi unelma meillä on, sitä suurempi on pelko, itse-epäily ja vastustus. Tämän esteen läpi pääsee aloittamalla siitä missä on juuri nyt. Silloin kun maalausvälini kasvavat liian suureksi, tai kun on rahahuolia tai paha olla, tämä tapa ajatella vastustusta auttaa minua eteenpäin, ateljeen ovelle ja kankaan eteen. Tätä kirjoittaessani, nojaan aina välillä pikkuisen taaksepäin, että saan tyhjän kankaan silmieni eteen. Etsin valkoisesta aavasta ensimmäistä impulssia, pientä kuiskausta, kutsua toimintaan, kirjoittamisen vähän väljentäessä aloittamisen painetta.

Minä ajattelen että vastustus on tavallaan lahja. Kun se äityy tarpeeksi tukalaksi, on melkein sisäinen pakko ryhtyä tekemään. Ilman vastustuksen epämiellyttävää läsnäoloa, ainakin minulla jäisi kaikkein tärkeimmät asiat joskus tekemättä. Vastustus viestittää: Näin paljon elämänenergiaa sinulla on, nyt menoksi!

Mikä sinun kaipuusi on? Mikä auttaisi sinua ryhtymään toimeen?

Jos sinä kaipaat maalausta, kutsun sinut ateljeelleni Merihakaan maalaamaan. 95 eurolla pääset hyvään seuraan, inspiroivaan ympäristöön ja saat maalaustarvikkeet käyttöösi, 60×80 cm maalauspohjaa myöten. Katso lisätietoja ja päivämäärät tästä, päivitän lisää päiviä syksyn mittaan:

Syksyn 2016 maalauspäivät Merihaan ateljeella

Ateljeelle voi myös tulla opiskelemaan pohjustusta, halutessaan. :)

Ateljeelle voi myös tulla opiskelemaan pohjustusta, halutessaan. :)

Oikotie ytimeen: Tarkista tämän hetken vaihtoehtojen kerroin

Mikä voisi avata sinulle lisää päätilaa, tässä hetkessä?

Omassa luovuuden kotilabrassa olemme viime aikoina jutelleet teekupposen jos toisenkin ääressä kertoimesta. Mikä kerroin on punttikselle menossa, tiskikoneen täyttämisessä, laskujen maksamisessa tai sähköposteihin vastaamisessa juuri nyt? Mikä kerroin on yhden ja viiden välillä, kun yksi on vähäenergistä, junnaavaa, itseä pakottavaa motivaation ja elämänvirran tasoa. Viitonen vuorostaan kuvastaa helposti tapahtuvaa, iloa tuottavaa, elämänenergialla ladattua valintaa.

Hauska yksityiskohta kerroinajattelussa on että se on ikäänkuin oikotie omaan ytimeen. Juuri tässä hetkessä voi olla, että tiskikoneen täyttämisessä on isompi kerroin kuin esimerkiksi herkuttelussa tai rakastelussa, ihan vain siksi, että se sopii tämän hetken virtaan paremmin.

Meillä on joka hetki lukemattomia mahdollisuuksia iloon.

Meillä on joka hetki lukemattomia mahdollisuuksia iloon.

Voit kokeilla itse. Ajattele kolmea asiaa, joita voisit nyt tehdä. Ne ovat ehkä to do listallasi tai ehkä haluat tehdä niitä muuten vain. Mikä kerroin yhdestä viiteen on kussakin toiminnassa? Miten huomaat kertoimen? Tuleeko se sinulle numerona, kehon tuntemuksena, tunteena tai vaikkapa kuvana mieleen? Missä tällä hetkellä mahdollisessa toiminnassa on sinulle paras kerroin juuri nyt?

Kahden kouluikäisen vanhempana mieheni DI ja minä pohdimme paljon antoisaa arkea. Miten saada energia virtaamaan elinvoimaisesti läpi arjen sairasteluiden, siivousten, perheen menojen muistamisten ja töiden kannalta, sekä vielä parisuhteen hyvinvoinninkin kannalta kaiken muun keskellä? Mitä keinoja meillä on suunnata huomiotamme, jotta kokisimme olevamme elossa joka päivä?

Missä värissä on tänään eniten kerrointa?

Muutaman minuutin käyttäminen kertoimien tarkistamiseen ja jakamiseen on viime aikoina selkeyttänyt sekä omia että yhteisiä valintoja. Usein toisen kerroinpohdinnat häkellyttävät erilaisuudellaan, enkä myöskään itse tiedä omien valintojen kerrointa, ennenkuin esitän kysymyksen itselleni.

Kiireisessä arjessa humpsahdamme usein automaattimoodiin. Teemme samoja asioita kuin ennenkin ja reagoimme totutulla tavalla. Yksikin tämän hetken tietoisuutta lisäävä lempeä kysymys voi sallia innostavan energiatulvan ja elämänilon loiskahduksen.

Mikä kerroin sinulla on tässä hetkessä? Olisiko jotain, joka voisi lisätä sitä?

 

Olisiko aika sallia itsellesi tilaa maalata?

Haluatko tehdä taidetta?

Haluatko tehdä taidetta?

Taiteenteon kaipuu ja sen salliminen itselle

Kuulutko sinä niihin ihmisiin, joka kokee voimakasta maalauksen tarvetta, rakkautta väreihin, paperin rapinaan, öljypastellejen tuoksuun, käsien liikkeeseen kankaalla? Minä myös. 🙂 Olen käyttänyt elämäni tämän rakkauden ilmentämiseen, tutkimiseen, sitä vastaan kamppailemiseen, sen kysenalaistamiseen – ja nyt viime vuosina ihan vain sen sallimiseen.

On ollut sykähdyttävää huomata, erilaisissa koulutuksissani, että meitä on monia. Herkkiä oman tien kulkijoita, joiden sisällä uinuu maalaamisen kaipuu. Usein voi tuntua siltä, että pitäisi olla joku hyvä syy tai erityislahjakkuus, jotta voisi maalata.

Minä haluaisin kertoa sinulle, että maalauksen halu, kaipuu ja rakkaus riittävät itsessään.

 

Anna mielikuvituksellesi tilaa leikkiä.

Anna mielikuvituksellesi tilaa leikkiä.

Mutta onko minulla riittävät taidot tulla kurssille?

Maalauskursseillani aloitamme tästä hetkestä. Minun tehtäväni taiteen kanssakulkijana ja opettajana on luoda sellainen tila, jossa sinä ja taiteesi voitte tutustua toisiinne. Kokeilla mitä mahdollisuuksia ja potentiaaleja voi avautua tässä hetkessä. Vielä ei tarvitse ymmärtää tai tietää, voit vaan tehdä siveltimenveto kerrallaan ja sallia oman taiteesi syntyä.

Maalaustekstuuria.

Maalaustekstuuria.

Saat teknistä tietoa ja materiaalioppia sillä tavoi rytmitettynä, että se tukee taidetyöskentelysi eri vaiheita ja avaa niitä vaihtoehtoja, mitkä ovat kulloinkin sinun ulottuvillasi.

Olet tarpeeksi, sellaisena kuin olet.

Olet tarpeeksi, sellaisena kuin olet.

Mitä jos jumitun, enkä pääse eteenpäin?

Yksi asia, joka on minulle erityisen rakas taidekurssien aikana, on luovan prosessin tukeminen ja tietoiseksi tekeminen. Me kaikki luomme arkeamme, ihmissuhteitamme ja työtämme. Taiteellisessa työskentelyssä luomiseen liittyvät periaatteet ja ilmiöt nousevat esiin tiivistetyssä muodossa. Otollisella hetkellä pidetty tauko, etäisyyden ottaminen maalaukseen, hetken tietoinen hengittäminen tai lyhyt keskustelu voi avata teokseen ihan uuden ulottuvuuden.

Luottamus omaan tekemiseen ja sen sisäiseen logiikkaan kasvaa. Kun jumihetkiä ei tarvitse tuskailla yksikseen, voikin löytää niistä luomisen seuraavan askeleen, joka avaa ihan uuden suunnan.

Taiteessa ei ole yhtä oikeaa vastausta. Opettele tanssimaan vastausten kanssa.

Taiteessa ei ole yhtä oikeaa vastausta. Opettele tanssimaan vastausten kanssa.

Mutta entäs ne materiaalit, miten tiedän mitä ostaa?

Rakastan laadukkaita taidemateriaaleja ja tiedän, miten hämmentävää voi olla astua taidekaupan uumeniin, jossa vilisee mediumeja, geelejä, pigmenttejä ja kaikenlaisia uusia termejä. Mitä kannattaa ostaa, miten valita runsaudenpaljoudesta itselle sopiva vaihtoehto?

Maalaustekstuuria.

Maalaustekstuuria.

Otan kursseilleni aina mukaan sellaisia materiaaleja, joita olen itse kokeillut. Kun maalaat voit tehdä sisäisiä muistiinpanoja siitä mistä väreistä pidät ja mitkä taas eivät ole niin omiaan juuri sinulle. Tämän jälkeen on helpompi ostaa omia materiaaleja taidetarvikeliikkeistä.

Onko maalauksesta mitään hyötyä?

Minä ajattelen että taiteentekeminen ytimestä on parhaimmillaan hyvin lähellä puhdasta olemassaoloa. Sille ei ole olemassa järkisyitä, koska taiteenteko on olemassaolon kokemista ja ilmaisemista tässä hetkessä. Aina rohkeaa, usein herkkää, monesti transformoivaa.

2016_goodmedicine

Maalaustekstuuria.

Tämän takia päätös sallia itselleen lupa tehdä taidetta vaatii usein suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä, syvää myötätuntoa itseä kohtaan. Sanomme:

”Kyllä. Nyt aion tehdä taidetta. Ihan vain siitä syystä että se on minulle tärkeää.”

Olet lämpimän tervetullut kevään kursseille tekemään taidetta omalla tavallasi, juuri siitä mistä olet, lämpöisessä ilmapiirissä ja mitä parhaimmassa seurassa. Katso lisää tästä linkistä.

Olet niin rakastettu. <3

Olet niin rakastettu. <3

Ytimen kutsu

0X2RUH25V2Yi4ZhdwQR77fgyrhasVUepWt-Zc4bHHj8Elokuun ihmeitä

Seppo Tanhua kirjoitti uutiskirjeessään tänään: ”Elämän viisaus ei koskaan toteuta muiden varaan laskettuja odotuksia. Sen sijaan se palkitsee oman pyyteettömän ja mielekkyyteen perustuvan tekemisen sitäkin ruhtinaallisemmin.” Tämä kolahti nyt aivan täysin.

Elokuun aikana olen saanut jakaa taidettani laajemmin kuin ikinä ennen, kulttuuritalo Grandissa Porvoossa, näyttelyssäni DreamMaker, Heartbreaker. Olen saanut vastaanottaa itselleni merkityksellistä palautetta; maalaukset ovat heränneet henkiin näyttelykävijöille, ovat aukaisseet sisäisiä ovia, ovat inspiroineet heitä tekemään omaa taidettaan, ovat välittäneet heille uusia mahdollisuuksia. Tämä on minulle taiteilijana tärkeää, koska silloin taide, jota luon sisäisen kutsun ajamana, tekee työtään myös maailmassa, minusta erillisenä ilmiönä. Koen osallistuvani omalla pienellä tavallani rakentavasti tämän maailman ihmisten sisäiseen todellisuuteen. Taiteeni kautta tarjoan mahdollisuuden uusiin ratkaisuihin, oivalluksiin, talismaaneja muutokseen.

Omalla työhuoneellani olen pohjustanut suurempia kehyksiä kuin ikinä ennen, ne roikkuvat ateljeeni seinillä ja kutsuvat luomaan, suurina ytimen oviaukkoina uusiin sisäisiin ulottuvuuksiin.

Näkyväksi tulemisen hinta

Olin kauan piilossa. Taistelin kutsumustani vastaan, tukahdutin intohimoni kunnes se räjähti esiin ja sitten tukahdutin sitä lisää. Pelkäsin seurauksia siitä, että näyn kokonaisena, aitona omana itsenäni maailmassa. Kammoksuin näyttää haavoittuvuuttani, sisälläni jyllääviä tunteita ja sitä luomisvoimaa, mikä minusta uhkuu.

Tämän näyttelyn myötä olen kohdannut tätä pelkoa. Vastaani on kaiken rakentavan ohella tullut vähemmän rakentavaa kritiikkiä, konfrontaatiota ja kateutta. Kysellään onko tämä nyt oikeaa työtä, voiko tällä elää, pitääkö itsestään huudella koko ajan, kuka oikein kuvittelen olevani? Onko taiteella ja sen tekemisellä mitään arvoa?

Olisi houkuttelevaa mennä piiloon, vähätellä taiteen voimaa, suostua taas pieneksi ja araksi. Kun omat sisäiset pahimmat pelot, epäilykset ja epävarmuudet heitetään hyökkäävästi silmille, ne haastavat katsomaan sisälle. Olenko nyt aivan varma? Onko tämä aitoa, vai vaan jotain pinnallista hypetystä?

Taiteen arvo

Miksi ihmiset katsovat taidetta, saatikka sitten ostavat sitä?

Minä ajattelen, että taide ilmaisee syvintä tietoamme, sielulta sielulle. Sillä on voima muuttaa ihmisten tunteita ja avata sisäisiä ovia. Kun katsoja pysähtyy taideteoksen eteen, hänen ja teoksen väliin syntyy parhaimmillaan vuorovaikutusta, oma suhde, jossa liikkuu kokonaisvaltaista tietoa – tunnetasolla, ajatuksen tasolla, energiatasolla, joka kehollisesti. Taide tuo ihmisiä takaisin ytimeensä ja voi luoda hänelle turvapaikan, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Tämän kaiken saa näyttelyssä ihan ilmaiseksi.

Ostettu taidetyö voi olla talismaani, paikka mielikuvituksessa, joka edesauttaa jotain sielusta kumpuavaa suuntaa, jota asiakas kaipaa ja haluaa luoda omaan elämäänsä. Tämä on vain yksi syy ostaa taidetta, on myös monia monia muita.

Ytimen kutsun noudattaminen

Joskus elämässä tulee sellainen aika, ettei ole enää mitään konkreettista varmuutta. Elämä näyttäytyy aidosti, juuri niin epävarmana ja suurena hyppynä tuntemattomaan kuin se todellisuudessa onkin meille kaikille. Kaikki keinotekoiset turva-aidat häviävät ja jäljelle jää vain tämä hetki. Silloin ainoa todellinen turva kumpuaa sisältä, ytimestä.

Pelon ääni ei häviä, ei myöskään sen liike sisälläni. Epäilykseni istuvat edelleen Idols-raadissaan, kommentoimassa tekemisiäni. Mutta olen niistä huolimatta toimintakykyinen, kannan ne taiteeseeni tietäen että jaan nämä monen muun kanssa. Taiteen transformoiva voima leikkii emootioillani, avaa lukkoja, muokkaa sisäistä tilaa, antaa muotoa muodottomalle, muuttaa järjestyksiä, antaa melodian ympärillä hyöriville energioille.

Minä en tiedä mitä huomenna tapahtuu. Tiedän ainoastaan, että tänään voin valita olevani elossa. Tänään vastaan ytimeni kutsuun uskaltaa luoda, uskaltaa laittaa painoni oman luomukseni varaan, uskallan kokeilla mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tuletko mukaan seikkailuun? Mitä sinä tekisit nyt, jos kaikki olisi mahdollista?

Tänään perjantaina näyttely on auki vielä klo 17 asti ja huomenna lauantaina olen itse paikalla klo 11-16. Tule moikkaamaan minua Porvooseen ja unelmoimaan mihin seuraavaksi ryhdyt.

Rupesiko Norma soimaan?

crea_studio

Tänään, asiakkaan maalatessa täällä Crealifen ateljeella, kuulin hänen sanovan: ”Nyt Norma soi.” Se oli niin makea lause, että sain inspiksen kirjoittaa normatiivisesta ajattelusta luovassa prosessissa.

Kun tehdään ydintaidetta, ajatuksena on, että jokainen impulssi, intuition johdattelemana, tuo taiteentekijän sisäistä viisautta näkyväksi. Niin kauan kun pysymme leikkitilassa, rennossa ja hengittävässä kehossa, luominen etenee helpon tuntuisesti, hetki kerrallaan.

Heti kun normatiivinen ajattelu astuu kuvioon ja alamme analysoida tekemäämme, syntyy meidän ja taideteoksen välille arvioiva katse. Onnistuiko? Epäonnistuiko? Samalla väliin syöksähtävät emootiot (turhauma, pelko, epäilys) ja mahdolliset muistikuvat ulkoisten auktoriteettien sanoista. Luominen hidastuu, vaikeutuu, muuttuu väkinäiseksi. Tunne siitä, että syntyvä teos on oma, väistyy takavasemmalle.

Mikä avuksi?

Leikin tila asuu kehossamme. Kaikki tunteet, ne sietämättömätkin, mahtuvat luomiseen kunhan ne pysyvät liikkeessä. Kun Norma soi niin että korvat vinkuvat, voi ravistella itseään kauttaaltaan, puhua sisällä luikertevia ajatuksia ja emootioita ääneen, voi hakea aistimuksia: Miltä kehossa nyt tuntuu?

Tärkeää on antaa leikkitilaan pääsemiselle vähän aikaa. Astua taaksepäin luomisesta. Ottaa vaikka kuppi teetä. Istua, hengittää. Ehkäpä kirjoittaa sana jos toinenkin. Hyväksyä kaikki.

Läsnäolon voima ilmaisussa

Valmennustyössäni saan olla läsnä, hiljaisena kanssakulkijana luovan ihmisen rinnalla. Kun ihmisen ydin pulppuilee ja ilmaisu lähtee liikkeelle, siinä vieressä ollessa tunnen pyhyyden läsnäolon. Vapaassa, arvostavassa ja virtaavassa luomisessa on jotain syvän inhimillistä, kaunista. Joskus voi auttaa kun saa ilmaisulleen tueksi valmiin tilan, materiaalit ja oman porukan, jossa ei tarvitse olla muuta kuin mitä on.

Mitä enemmän maalaan ja mahdollistan maalaamista, sitä enemmän luotan sanoihin: Taiteeseen mahtuu kaikki. Impulssi kerrallaan ydin tulee näkyväksi siitä näkökulmasta kuin tällä hetkellä on olennaista.

Tätä harjoittelemme myös kesäkurssillani Helsingissä, akryylimaalauksen keinoin. Jos olet kaivannut maalausta omalla tavallasi, sisältäpäin ulos, hyväksyvässä ja valoisassa ilmapiirissä, voit lukea lisää tästä linkistä tai ilmottautua kurssille tästä linkistä.

Tervetuloa harjoittelemaan läsnäoloa värien ja ilmaisun keinoin. <3

Tämmöinen tuli – arjen taideteos

Luomisen ja luodun salliminen

Kävin tänään aamukävelyllä, valoa ihastelemassa.

image

Kesken joutsenten katselun, taekwondo liikesarjoja harjoitellessa, tajusin mistä haluan sinulle seuraavaksi kirjoittaa.

Työssäni asiakkaani ja minä harjoittelemme ytimestä lähtevän luomisen sallimista – impulssi impulssilta – ja jo luodun jäljen hyväksymistä.

Kun vedän ydintaiteen avoimia ateljeita tai luovuustyöpajoja, opiskelijoiden suurin haaste ei ole niinkään liikkeellelähtö. Impulssi impulssilta on helppo lähteä liikkeelle. Keho kertoo – tuohon viiva, tuohon läiskä, heitä oranssia, vedä taas viivoja.

Mutta kun katselemme syntynyttä teosta, sen kohtaaminen tuo usein haasteita.

Usein, vanhasta tottumuksesta, katselemme kuvaa normatiivisesti. Onko se onnistunut? Onko se huono? Olenko taitava, vai surkea? Mitä kuvan jälki kertoo minusta? Mitä muut ajattelevat? Minkä kouluarvosanan antaisin sille?

Taide- ja luovuusvalmennuksessa harjoittelemme kuvan katsomista aistillisesti, mielikuvituksen kautta kokien. Kysymme itseltämme ja toisiltamme; Minkälaista oli tehdä kuvaa? Tuntuuko se kehossa? Mitä tapahtuu jos menen lähemmäksi, kauemmaksi? Onko kuvassa rytmiä? Entä melodiaa? Maistuuko se joltain? Tuoksuuko jossain?

Kysymykset vievät meitä leikin tilaan, jossa luomuksen voi kokea. Silloin normatiiviset käsitteet sulavat pois, ja on mahdollista olla eri tavalla vuorovaikutuksessa luomuksen kanssa. Koska kuva on meidän ja kuvastaa joiltain osin meidän todellisuuttamme, sitä voi myös tarvittaessa jollain tavalla muokata. Janoiselle kuvalle voi tarjota juotavaa. Yksinäistä kuvaa voi vaikka halata. Tai mahdollisesti jotain ihan muuta.

Kun muutamme kuvaa, meissä itsessämme tapahtuu myös muutos.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Just start somewhere, 80x120cm, acrylic on canvas 2015.

Täällä työhuoneella maalatessani, vähän eri näkökulmasta, havainnoin sitä miten värit ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, aivan kuin ihmiset. Kun lisään maalaukseen oranssia, sinisen lämpöaste muuttuu. Jokainen tekemäni muutos muokkaa kokonaisuutta, eikä ”Peruuta-nappia” ole.

Rohkeus maalatessa siivilöityy myös arkeen. Luottamus omiin impulsseihin, intuition viisauteen vahvistuu ja on helpompaa sallia omat ratkaisut myös elämässä.

Elämä taideteoksena

Minä ajattelen, että luomme omaa elämäämme joka hetki. Rakennusmateriaaleinamme on ajatukset, tunteet, valinnat, impulssit, intuitio ja oma tietoisuudenasteemme näistä. Kaikki mitä teemme, vaikuttaa elämämme kokonaisuuteen.

Usein meidän on yhtä vaikea hyväksyä omaa elämäämme, kuin sitä jälkeä mitä paperille syntyy kun piirrämme tai maalaamme. Jos luon, eikö minun pitäisi pystyä kontrolloimaan lopputulosta? Kysyn ainakin minä. Usein.

Varsinkin kun joudun hankaliin tilanteisiin olisi paljon helpompaa yrittää löytää syyllinen, tai syy. Unohtaa hankalat luomisajatukset. Kysyä miksi näin tapahtuu? On kuitenkin vapauttavaa suhtautua elämään kuin maalaukseen. Joskus kaapissa on vain sinapinkeltaista, harmaata ja pinkkiä väriä. Eikä ehkä edes pensseleitä. Silloin aloitan siitä.

Luomisessa ei ole kyse kontrollista, vaan sallimisesta. Aivan kuten hengitys kulkee kehossamme sisään ja ulos, tapahtuu oman elämän luominen automaattisesti, halusinpa sitä tai en. Voin kysyä; Mistä impulsseista olen tietoinen tässä hetkessä? Mitä intuitio sanoo niistä? Mitä keho tarvitsee nyt? Mitä pystyn tekemään?

Aina on mahdollista havainnoida. Miten elämä kulkee, jos teen valintoja ulkoisten ohjeiden perusteella? Miten arki toimii kun kuuntelen impulssejani, sallin niiden päästä tietoiselle tasolle, valitsen niitä intuition saattelemana? Mitä tapahtuu kun taistelen todellisuutta vastaan, miltä se tuntuu? Miltä elämäni maistuu, kuulostaa, tuntuu kehossa?

image

Oman elämän kohtaaminen taiteellisesti

Viime viikolla puhuin ikääntyvän isäni kanssa puhelimessa. Jutellessamme olin tietoinen jännittyneestä olostani. Kerroin työasioista, Crealifen uudesta suunnasta, maalaamisesta ja teistä ihanista asiakkaista, jotka olette ostaneet tauluja viime aikoina. Kerroin vaikka usein olemme eri mieltä asioista rakastan häntä syvästi.

Tajusin odottavani jotain koko ajan. Tunsin miten vatsassani ammotti kaipauksen aukko, koko ajan laajemmin. Muistin olevani elämääni ja vuorovaikutustilanteita luova ihminen ja avasin suuni:

”Isä, oletko sinä joskus ehkä edes pikkuisen ylpeä minusta?” Kysyin tärisevällä äänellä ruotsiksi. Isäni kertoi minulle sujuvasti että näkee taiteen olevan minulle kaikki kaikessa ja on ylpeä pitkäjänteisyydestäni, siitä miten vien työtäni eteenpäin päivä päivältä. Kuuntelin ihmetystä täynnä, kyyneleet valuen, hänen ajatuksiaan. Parikymmentä vuotta olin ajatellut, että ytimeni on isälleni näkymätön, koska hän aikoinaan vastusti raivokkaasti opiskelu- ja uravalintojani.

Tunsin miten odotusten ja vaatimusten koukkurykelmä suli välistämme. Vapaita, olimme molemmat vapaita. Minun elämäni taideteos oli juuri saanut uuden värin.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Pappa är stolt över mig! 100x80cm, akryl på duk, 2015.

Kuvittele olevasi taideteosten kohtaamistilaisuudessa. Katso tämänhetkistä elämääsi, kuin se olisi maalaus.

Mitä värejä näet?

Minkälaista on ollut luoda tätä elämänmaalausta?

Tuntuuko se kehossa jossain kohdassa?

Minkälainen äänimaailma siinä on?

Onko maalauksessa suuntaa, liikettä, eri tasoja?

Oletko sinä kuvassa?

Onko jotain mitä elämäsi maalaus tarvitsisi?

Kaipaisi?

Haluaisi?

Voisitko lisätä sen johonkin kohtaan maalausta värein, liikkein, äänin tai sanoin?

Lopuksi kysyisin sinulta: Miten tänään voisit kohdata elämäsi jäljen, itsellesi armollisena? Mistä voisit antaa itsellesi tunnustusta, mistä arvostaa itseäsi?

 

Päätöksen tekeminen

Kirjoitan tätä rakkaani uinuessa tuossa vieressäni.Tämä blogikirjoitus on muhinut sisälläni eilisestä lähtien ja nyt on vain ihan pakko laittaa se tähän näkyviin.

Aloitan muistosta.

Oli räkäinen marraskuun ilta. Asuin Kontulassa ihkauuden poikaystäväni kanssa. Voisipa sanoa että ensimmäistä kertaa elämässäni harjoittelin tosissani rakkautta. Vetelin vihaisin askelin asvaltilla, lätisevässä rankkasateessa, matkalla ystäväni Tytin luokse kylään. Olimme juuri tapelleet railakkaasti poikaystäväni kanssa, koska olin spontaanisti, hetken mielijohteesta, hionut vessanovemme hiekkapaperilla ja maalannut sen pinkiksi.

Tämä ei häirinnyt kumppaniani, mutta jokapuolelle levinneet maalinhituset sen sijaan koettelivat hänen hermojaan. Kasvot märkinä sateesta olin jo leppynyt hänelle vähän ylämäkeä tarpoessani. Yhtäkkiä tunsin sisälläni voimakkaan tiedon: Tämä on minun mieheni. Hänen kanssaan voin olla oma itseni. Hän suuttuu oikeista asioista.

Siinä hetkessä, sillä sisäisellä tiedolla tein päätöksen. Tämän miehen kanssa olisin. Samalla muut miehet, muut mahdolliset valinnat muuttuivat selkeän toisarvoisiksi, käyttämättömiksi potentiaaleiksi. Lupaus ja valinta siirsi kaiken voiman rakkautemme käyttöön.

Olen palannut elämässäni monta kertaa tämän päätöksen äärelle ja valinnut aina saman uudelleen.

Miksi tämä tuli mieleen?

Olen jonkun aikaa halunnut laajentaa liiketoimintaani. Pyrin aina katsomaan elämääni kokonaisuutena ja katsomaan, voinko siirtää jostain jo nyt hyvin toimivasta ilmiöstä oppeja elämäni kehityskohteina oleviin osioihin. Tapani mukaan olen myös opiskellut asiaa käymällä koulutuksissa, palkkaamalla valmentajia ja lähestymällä tätä puzzlea monesta eri näkökulmasta. Olen kokeillut monia eri asioita, mutta jossain vaiheessa on aina mennyt käsijarru päälle ja tieni on vienyt takaisin sisäiseen työhön, itselleni oikeaa suuntaa hakemaan.

Aiemmin keväällä minulle jo tuttu ja hyväksi havaittu valmentaja kertoi että suuntautuu erityisherkkien bisnesvalmennukseen ja tarjosi minulle kartoituskertaa ilmaiseksi. Kartoituskerta oli onnistunut ja johti tyhjän tilan avaamiseen omaan yritykseeni. Valmennustarjoukseen en kuitenkaan tarttunut vaan pyysin lisäaikaa. Eilen valmentaja laittoi tarkan aikarajan ja pyysi selkeää kyllä tai ei vastausta.

Se pysäytti minut kuin seinään.

Tunnistin sisälläni vellovan eipäs-juupas eestaas liikkeen. Ehkäpä voisin, ehkäpä en. Tule lähelle. Mene pois.

Se vaan ei koskenut valmennusta.

Nolo totuus

Herkullisin kohta missä tahansa vuorovaikutuksessa on mielestäni se, kun joku uskaltaa katsoa itseään silmästä silmään. Se voi myös olla äärimmäisen kiusallista, varsinkin jos kieltäminen on jatkunut kauan. Kaikki muut usein näkevät tilanteen selkeästi, mutta itse on sille sokea. Sitä ei ikäänkuin ole vielä olemassa.

Se mistä olen ollut tietoinen on:

Elämäni yksi suurista rakkauksista on taide.

Värin levittäminen kankaalle, pastelliliidun rahina ja murustuminen hiekkaista pohjaa vasten. Intensiivinen värien tuijottaminen musiikin soidessa ja salamannopea impulssien siirtäminen viivaan. Kuvien näkeminen edessäni, tunteminen vatsassani, virtaaminen käsivärsien läpi, tykyttäminen oikealla puolella ohimoitani. Suuren pellavakankaan edessä tanssiminen, taiteen virran liike sisälläni, ympärilläni, minun ja kankaan välissä. Kaikki tämä tuottaa minussa hurmion kokemuksia. Tunnen olevani todellisuuteni keskiössä. Juuri oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.

Siinä missä minä ja maailma kohtaavat syntyy taidetta. Ihan luonnollisesti, vaivattomasti ja paljon.

Rakkaani heräsi vieressäni vähäksi aikaa ja kysyi:

”Mitä kirjoitat?”

”Taiteesta, siitä etten halua enää laittaa sitä elämäni tuhkimoksi. En halua enää olla tässä kohdassa. Riittää jo.”

Kun valmentajani pyysi päätöstäni ja puhui sen tärkeydestä, tajusin että olen jäänyt odottamaan jotain ulkoista hyväksyntää, tapahtumaa tai impulssia. Toisella kädellä olen tehnyt taidetta ja toisella olen väheksynyt taiteentekoa, pitänyt sitä hyödyttömyyden huippuna ja haihatteluna. Olen antanut sisäiselle kriittiselle äänelleni siimaa ja tilaa, käyttänyt päiväkausia venkoiluun ja työhuoneeni välttelyyn.

Klassisesti olen ajatellut että jos vain löydän oikean valmentajan, kurssin tai mentorin, lähtee kaikki kyllä eteenpäin.

En ole tehnyt tietoista valintaa tehdä taidetta. Olen jättänyt vastuun muistoille vanhemmista, jotka halusivat muuta. Tai opettajille, jotka eivät ymmärtäneet. Keksinyt tekosyitä. Ja jollain lailla tietenkin myös suojannut ydintäni, antanut sille kasvutilaa ja rauhaa vahvistua. Sisäinen taiteilijani on ollut hankalassa paikassa, joko se, joka on kaikkein tärkein tai sitten ihan arvoton.

Vaikka mikään ei ole mennyt pieleen nyt on aika tehdä päätös. Kyllä tai ei.

Tiedätkö miksi?

Koska kun rakkaudelleen avautuu, antautuu, valitsee juuri sen, alkaa tapahtua ihmeitä. Luottamus laajentaa yhteistä maaperää. Aukaisee uusia ovia. Kehitys, kasvu, rakkauden syveneminen alkaa. Ja jos tämä suhde rakkaaseen DI:hini antaa mitään osviittaa, edessä on suurenmoinen seikkailu.

Annan sisäisen taiteilijani tulla kotiin. Sallin sen liittyä joukoon muiden aspektejeni kanssa; valmentajan, yrittäjän, suomenruotsalaisen, maailmankansalaisen, kouluttajan, äidin, seikkailijaystävän, empaatin ja kaikkien muiden kanssa. Ei ylitse muiden tai kaiken ulkopuolella, vaan yhdessä siinä kokonaisuudessa, jota minuksi kutsun.

Tajuan että olen elämässäni tällä hetkellä juuri siinä missä haluan olla. Mikään valmennus, koulutus, lisäoppi tai tavoite ei anna nyt tähän kohtaan lisäarvoa. Ainoa, mitä minun tarvitsee uskaltaa, on laskeutua maalauspäivinä ateljeeheni ja katsoa mitä tänään tapahtuu.

Tässä olen. Taiteilija, joka ei yritä olla meloni. Tai omenapuu. Sanon kyllä taiteelle, sen tekemiselle, tälle omalle tavalleni rakastaa maailmaa.

Ja mitä liiketoiminnan laajentamiseen tulee, eiköhän sekin ala pikkuhiljaa selkiytyä.

Uuden ajan luova prosessi

IMG_0689

Luovan prosessin kautta unelmiin

Perustin Crealifen vuonna 2005. Opiskelin silloin elämäntaidon valmentajaksi ja olin ottanut virkavapaata työstäni nuorten työpajassa. Olin vauhdikkaasti vielä lähemmäs unelmaani. Monta monta vuotta on mennyt tässä seikkaillessa luovassa maastossa, sekä omissa luovissa projekteissa, että teidän ihanien asiakkaiden kanssa.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut muutoksen luovassa prosessissa. Se, mikä toimi ennen, ei tunnu toimivan enää.

Luova prosessi, sellaisena kuin sen opin vuonna 1999, oli seuraavanlainen. Aloitimme tietoisella toiminnalla, tiedon keräyksellä, ideoinnilla, ympäristöä havainnoimalla. Jossain vaiheessa prosessi muuttui takkuisen tuntuiseksi, joka oli merkki siitä että alitajunta tarttui projektiin ja alkoi työstää sitä. Kun jaksoimme jatkaa, jossain vaiheessa tuli oivallus, joka avasi oven eteenpäin, luoviin ratkaisuihin, mahdollisiin hyppäyksiin. Sitten arvioitiin ja jatkettiin tätä prosessia kierros kierrokselta, kunnes lopputulema miellytti tai deadline tuli vastaan.

Valmentaessani vuosien varrella satoja ihmisiä ja työstäessäni menetelmiä eteenpäin myös kotilaboratoriossa – ensin parisuhteessa ja sitten perheellisenä – huomasin tietenkin että jokaisella on ihan omannäköisensä luova prosessi, omine pullonkauloineen, joita sitten valmennuksen avulla voitiin havainnoida, ymmärtää ja tarvittaessa muuttaa.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että maailman muuttuessa ja tietotulvan vaan kiihtyessä on aika katsoa uusin silmin myös luovaa prosessia.

Luova prosessi uusiksi?

Olen elänyt monta vuotta sivussa valtavirrasta, luoden tietoisesti mahdollisimman omannäköistä elämää. Tähän on kuulunut intuition kuuntelemisen opettelu, oman sisäisen maiseman selkeyttäminen ja monet riskinotot, luottaen sisäiseen viisauteen.

Entinen luovan prosessin malli ei ole auttanut paljoakaan tässä projektissa, koska se perustuu vielä pitkälti tiedonhakuun.

Uudessa tavassa luoda, intuition ja sisäisen viisauden avulla, luovan prosessin malli alkaakin tyhjästä tilasta. Sen sijaan että haettaisiin ulkopuolelta vertailupohjaa, ideoita ja tietoa, hakeudutaan tyhjään tilaan, tyhjän paperin kanssa ja havainnoidaan tarkkaan omia ajatuksia, tunteita, impulsseja ja intuitiota.

Luotetaan siihen, että kaikki tarvittava on läsnä ja saatavilla hetkessä.

Crealifen uusi suunta

Koska uskon siihen, että paras tapa oppia on kokemuksen kautta, olen myös omassa yrityksessäni harjoittanut tyhjässä tilassa olemista tämän syksyn aikana. Jotta voisin palvella sinua, asiakastani, parhaiten, raivaan lisää tätä tilaa ja päästän irti siitä mitä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana luonut. Tämä tarkoittaa sitä, että lopetan monet eri tahot, jossa olen ollut näkyvissä netissä viime vuosina.

En vielä tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Mutta kun tiedän, tiedotan siitä tässä blogissa.

Jos tyhjä tila kiinnostaa sinua, meillä on vielä kaksi paikkaa jäljellä Helsingissä, keskiviikon Tyhjä tila – luovan ajattelun työpajaan.