Ihanaa Juhannusta

Ihanaa Juhannusta sinulle

Blogi jää tauolle Elokuuhun saakka, jolloin lapset palaavat taas kouluun. Toivon sinulle paljasjalkakävelyitä rannalla, rentoja hetkiä auringossa ja varjossa sekä kaikin puolin nautinnollista kesää. 🙂

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Tänään ateljeella kävi värikäs maalari. Yhdessä luominen ja toisen luomisen seuraaminen on sykähdyttävää. Koskaan et tiedä etukäteen mitä syntyy ja lopputulos voi jännittää vähän samalla tavalla kuin hyvän elokuvan loppu. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mihin pystyt, kun lähdet luomaan impulssi kerrallaan, sydämen ohjaamana. Turvassa. Hyväksyvien katseiden ympäröimänä.

Minkämuotoinen on luova prosessisi? Missä nousee haasteellisia tilanteita ja mitkä ratkaisut toimivat juuri sinulle? Näistä asioista juttelemme ja niiden läpi elämme usein yhdessä täällä ateljeella.

Kesäkuussa ateljeita järjestetään joka torstai klo 10-17 ja kesäkuun tarjouksena saat ateljeen 88 euron hintaan (norm.95 euroa), tämän voi maksaa kahdessa osassa. Ehkä muistat, että mukaan et tarvitse muuta kuin itsesi ja mukavat vaatteet. Kaikki materiaalit kuuluvat hintaan.

 

Hyvää lääkettä

Tänään halusin kirjoittaa sinulle omistautuneesta työstä tai vuorovaikutussuhteesta, joka kasvaa askel askeleelta, taso kerrallaan. Ehkä sinulla on elämässäsi jotain, jota työstät, tai jonka ääreen palaat kerta toisensa jälkeen?

Tämä maalaus ”Hyvää lääkettä” on minulle sellainen työ. Aloitin sen maalaamisen kesällä 2014. Se on osa Itsemyötätunnon iho maalaussarjaa, jossa tutkin hetkiä tai ihmissuhteita, jossa itsemyötätunto on olennaista. Tutkimusmatka etenee niin että luon tekstuurin ja värin tasoja, jotka rakentavat ihon joka on läpinäkyvä, raapiva, pehmeä, kiiltävä – aina riippuen hetkestä ja siinä syntyvästä itsemyötätunnon kokemuksesta. Siitä että riittää kun teemme parhaamme.

Kuvan maalauksessa kokoan tasoja suhteessani äitiin. Meidän välillämme on tapahtunut monta muutosta. Osa niistä on normaaleja roolivaihteluita, jotka tapahtuvat äidin ja tyttären välillä. Osa tasoista kuvaavat hänen kamppailuaan itsenäisyyden, riippuvuuden ja masennuksen kanssa, sekä minun taisteluani rajojen, tuomitsevuuden, anteeksiannon ja rakkauden kanssa.

Suhteeni äitiini on muokannut elämääni, samoin kun elämä perheessä, jossa on riippuvuutta. Usein se on ollut myrkkyä. Ajoittain, se on myös hyvää lääkettä, eli myrkkyä josta ajan mittaan tulee lääkitsevää.

Suufilaisuuden kautta olen löytänyt anteeksiannon muodon, joka toimii minulle, jonka ymmärrän kokemuksen tasolla. Al-Ghaffar on äänne, joka kuvaa tätä anteeksiannon muotoa. Minun tämänhetkinen ymmärrykseni on, että tämä on anteeksiantoa, joka toistuu kerta toisensa jälkeen ja yltää syvimpään ytimeeni. Ei ole väliä, miten monta kertaa anteeksiantoa tarvitaan, se toistuu loputtomiin, aaltoilee lävitseni. Tässä on armoa. Minä ja äitini voimme kohdata.

Toipuvana perfektionistinä nojaan tähän anteeksiantoon päivittäin riittämättömyyden tunteeni johdattelevana. Sydämeni ovi avautuu ja kutsun sinne anteeksiannon. Sydämeni pehmenee ja voin taas olla äiti, puhua lempeästi lapselle, joka on hukannut puhelimensa toisen kerran saman päivän aikana, antaa itselleni anteeksi siivousrajoitteeni ja nähdä virheeni pehmeyden keskellä. Anteeksianto on kuin valkoinen kerros taulussa, pehmeä kerros, joka katkaisee terän kalsealta ääneltä, kaataa hunajaa ärsytyksen halkeamiin ja muistuttaa minua rakkaudesta joka on aina mahdollinen. On lohdullista antaa itseni nojata anteeksiannon aaltoon. Ei satuttavan käytöksen oikeuttajana, vaan luottaen omiin rajoihini ja siihen että riittää kun teemme parhaamme. Se ”paras” vaihtelee päivittäin ja riippuen elämäntilanteesta.

 

 

Marraskuun valo ja sohjon kautta pelkoa voittamaan

Maalasin tämän taulun sinä syksynä kun aloitimme esikoiseni kanssa Taekwondon harjoittelun. Sen vuoden marraskuu on muistoissani erityisen lokainen ja pimeä. Autojen punaiset takavalot kiehtoivat minua. Pidin siitä, miten ne loistivat pimeässä illassa, miltä ne tuntuivat solar plexuksen kohdalla kun katselin niitä. Halusin tutkia sinnikkyyttä maalauksessani. Sitä mitä tarvitaan, jotta saa projektin etenemään kylmän ja märän keskellä. Maalausprosessiin liittyi saumattomasti kävelyt koulun harkkoihin ja kävelyt takaisin, kehon väsy matkalla sinne ja uusi energia takaisintullessa autonvalojen punaisessa kajossa.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, sunnuntaina, minä, esikoinen ja kuopus menemme vyökokeisiin. Se on mielessäni. Paljon. Jokaisen vyön kohdalla vaatimukset lisääntyvät. Lähestyvä koe tekee myös tietoiseksi, miten paljon tarinani itsestäni ja kehostani on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana.

Kun aloitimme Taekwondon, kaikki tarinani kömpelyydestä, hitaudesta ja epäsporttisuudesta nousivat esiin. Melkein nelikymppinen kamppailulajien aloittelija. Ryhmämme harjoitteli ala-asteen jumppasalissa ja muut vanhemmat katselivat oppimistamme. Nämä todistajat lisäsivät osaamattomuuden tunnettani.

Kaikkein vaikein este harjoittelun aikana ei kuitenkaan ollut koordinaation tai lihaskunnon puute, eikä epävarmuus. Suurimmaksi esteeksi nousi kiltin tytön kasvatukseni. Kun yritin totella käskyä potkia ohjaajan harjoitustyynyä, kaaduin taaksepäin. Lyöminen tuntui vaaralliselta, väärältä. Kun opettaja näytti esimerkkilyöntiä muulle ryhmälle, katsoin vaan nyrkin lähestymistä, väistäminen ei tullut edes mieleeni.

Tuntui että ajatukseni ja uskomukseni olivat konkreettisesti vartaloni tiellä. Kun päästin välillä irti kontrollista, kehoni liikkui paljon keveämmin. Olin niin kaukana mukavuusalueestani, että tunsin välillä olevani uudella planeetalla. Pelkoni ja epämukavuuteni, hetkittäinen nöyryytys eivät yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tärkeitä, jotta olisin jättänyt harjoitteluni kesken. Aloin nauttia potkuista ja lyönneistä, tekniikoiden oppimisesta, rentoutuvista hartioistani.

En vieläkään koe olevani kovin hyvä Taekwondossa, vaikka rakastan tätä lajia. Huomaan myös, että tarinani siitä miten pelkään mennä harjoituksiin alkavat olla vähän nukkavieruja – ne eivät enää vastaa tämän hetken todellisuutta. Olen huomannut ettei minun tarvitse olla loistava Taekwondon harjoittaja. Riittää kun teen parhaani ja yksi osa minun tavastani tehdä parhaani on uskaltaa pelosta huolimatta. Minulle tuottaa iloa kun kehoni vihdoin tajuaa korrektin lantion liikkeen ja kuulen potkun äänestä, että räjähtävä voima on vihdoin löytynyt. Haluan toistaa treeninjälkeisen olon, kun kehoni puolikkaat hyrisevät harmoniassa, niin monta kertaa kun mahdollista. Uhraan ylpeyteni treenien alttarilla kerran viikossa.

Kirjoitan tämän leveällä myötätunnon haravalla, koska tiedän miten vaikeaa on tuntea koko se epämukavien tunteiden kirjo, mikä joskus on tarpeen, jotta voit viedä unelmasi taas askeleen eteenpäin.

Se kuitenkin ihan oikeasti riittää, se yksi askel kerrallaan. Sinä uskallat, sinä teet sen.

Et anna pelkosi estää sinua.

Ja se on paljon.

Toivoa niihin hetkiin kun tuntuu että kävelet pimeässä metsässä

Voit tilata kortteja, printtejä ja kehystettyjä printtejä:

Klikkaamalla tätä linkkiä.

Tällä videolla esittelen maalauksen ”Salaisuuksien huone”

Silloin kun koet käveleväsi syvällä pimeässä metsässä, kokemasi turhauma auttaa sinua hakemaan tukea, joka auttaa sinua eteenpäin. Sydän tietää mitä tarvitset, vaikka mielen tasolla voi olla vaikea saada kiinni mistään.

Maalauksen löydät tältä sivulta, se on numero 5, sivun alalaidassa.

Tervetuloa ateljeelle maalaamaan:

11.5.2017 klo 10-17

18.5.2017 klo 10-17

25.5. klo 10-17

28.5. klo 10-17

1.6. klo 10-17

Ilmottaudu tai kysy lisää: marie@crealife.fi

Sadonkorjuun aika

Tänään olen vähän huonokuntoinen. Halusin kuitenkin toivottaa sinulle hienoa torstaita ja toivoa, että saat nauttia työsi ja uskaltamisesi hedelmistä. <3 Siitä kertoo myös tämä maalaus.